"Tungel", sanoi kuningatar suikealle hovikanslerillensa, jonka onnistui niin hyvin lakaista jälkensä umpeen, että häntä nyt käytettiin juoksiapoikana sellaisissa asioissa, "kuinka tohtorini tänään voi?"
"Niin hyvin, kuin hänen uutteruutensa sallii. Hän on lohduttamaton, kun ei ole neljään päivään saattanut persoonallisesti vakuuttaa itseänsä teidän majesteettinne terveydestä. Illalla on hänellä armo tulla katsomaan teidän majesteettianne."
"Onko hän maksanut Tungelille, jotta tämän minulle kertoisitte, tahi onko Tungel maksanut hänelle, peittääksensä omia syrjähyppyjänsä?"
"Varjele meitä, kuka noin pahoin on panetellut uskollista palveliaa? Minä, köyhä mies, en ole uskaltanut lahjoilla suorittaa noin oppinutta herraa, mutta kyllä minä aamulla näin kaksi uutta hopeakannua tohtori Bourdelotin asunnossa sekä komean, satuloitun, uuden hevosen hänen tallissaan. Kuusi kareetia oli odottamassa portin luona. Puhunko alammaisuudessa, mitkä ylhäiset herrat olivat siellä sisällä tervehdyksillä?"
"Ole vaiti; en tahdo mitään kuulla. Vai niin? He lahjoittavat hänelle hevosia ja hopeakannuja? Ja jos he saisivat näyttää oikeata mieltään, niin he häntä kestitsisivät mestauspyörällä. Illalla siis? Hän on silloin näkevä tieteen koossa minun luonani. Sano hänelle, että minä otan vastaan oppineet ja hovin."
Hovikansleri kumarsi alammaisesti. Hän oli aamulla saanut Bourdelotin kyökkiin pistetyksi ihmeen kauniin hirvenpaistin, koska tohtoria ei mikään anatoomillinen tutkistelu niin miellyttänyt, kuin maukas paisti.
"Kenen saan minä kunnian ensiksi kutsua?" kysyi Tungel.
"Kreivi Tottin."
"Minä kiirehdin…"
"Älkää taittako vanhoja hämähäkin sääriänne kreivin portaissa! Te tulette kyllä vielä ajoissa tekemään kuperikeikan." [Vielä kahdeksan vuotta onnistui tuon taitavan juonittelian luikertaa itsensä Kristiinan ja Kaarle Kustaan suosioon, mutta pantiin pois kaikista viroistaan 1661 ja kuoli yhtä mahdittomana, kuin unhoitettunakin.]