Jos Pimentelli olisi vastannut: "Meillä muukalaisilla ei ole muuta tukea ruotsalaista kateutta vastaan, kuin teidän majesteettinne", — olisi kuningatar vastannut: "Ja minä tahdon myöskin puolustaa teitä kaikkia vastaan." Mutta Pimentelli, joka oli ylentynyt Bourdelotin olkapäillä, piti tikapuita tarpeettomina ja vastasi: "Jos teidän majesteettinne suvaitsee, tahdon neuvotella tohtori Bourdelotin kanssa."
Heidän neuvottelunsa ei ole tunnettu, mutta sitä paremmin sen seuraukset. Yhtä pelästyneenä, kuin hän äsken oli ollut ylpeänä, päätti tohtori väistyä, mutta myydä asemansa niin kalliista hinnasta kuin mahdollista. Kaikki, mitä rahatoimikammari saattoi kokoon koota, oli huonot 10,000 riksiä, mutta hän sai 20,000 riksin velkakirjan, sen lisäksi vielä pakollisesti annettuja kalliita lahjoja hovipiirin läheisiltä henkilöiltä ja lähti Ruotsista "yhtä raskaasti kullalla lastattuna kuin kirouksilla." Kun hän oli kuningattaren silmistä poissa, saattoi Kristiina perästä päin jälleen nähdä hänen oikeassa muodossaan: veijarina, jonka vierailuja hän ei ottanut vastaan ja jonka kirjeet hän viskasi pois lukematta. Mutta Bourdelotin kanssa sammui pitkällisempi ja loistavampi meteori hovin auringonloisteesta. Maunu kreivin oli onnistunut väsyttää hyväntekiänsä ja ainaisella Bourdelotin vainoomisella allekirjoittaa oma eronsaamisensa.
16. Äiti ja tytär.
Minun suuri, korkea, kunniarikas lapseni, kuule äitisi ääntä.
Jokaisessa elämässä on jotakin ennen ollutta, jota ei seuraava kokonaan voi poistaa tahi selittää. Jokaisessa henkilössä on vielä jotakin toisesta; alkuperäinen side, jonka voi rikki riistää, kieltää, unohtaa, mutta jota ei voi tyhjäksi tehdä, koska se kuuluu olennon juureen. Olento lähtee toisesta olennosta, alkaa elämänsä vallan-alaisessa voimattomuudessa, erottaa itsensä vähitellen olemassa oloksi, tulee itsenäiseksi olemukseksi, tulee omenaksi, joka toisinaan putoaa kauas puusta; mutta yhdys-side alku- juuren ja tämän itsenäisen olemuksen välillä, vaikka se kohta onkin poikkileikattu, jättää aina arven. Äiti ja lapsi eivät ole, kuten kaksi kynttilää, joista toiseen sytytetään valkeaa toisesta ja sen jälkeen molemmat palavat siksi, kuin, toinen ennemmin, toinen myöhemmin, loppuun on kulunut. Taimessa löytyy aina jotakin siemenestä ja siemenessä taimesta.
Kristiina kuningattaren äiti, Maria Eleonora Brandenburgilainen, on historiassa joutunut ensiksi puolisonsa, sitten tyttärensä varjoon. Hän, joka on jälkeensä jättänyt ainoastaan ihanuutensa, rakkautensa, heikkoutensa ja horjuvaisuutensa muiston, seisoo kahden, Ruotsin valta-istuimella olevan jättiläisen varjossa niin auttamattoman pienenä, että hänelle kuningattaren asemassaan on omistettu ainoastaan vähän sääliä hänen tunteitansa kohtaan naisena. Ja kuitenkaan ei hän ole mennyt niin jälkiä jättämättä, kuin moni on luullut. Hän on jättänyt historiallisen perinnön, sillä ristiriitaisuudet hänen tyttärensä luonteessa on heijastus vastakohtaisuuksista Kristiinan isän ja äidin luonteissa. Isä saattoi uhrata kaikki suuren aatteen tähden, äiti kaikki pienen mielijohteen tähden. Jotakin huoletonta oli heissä kaikissa kolmessa, isässä itseään kohtaan, äidissä hänen ympärillään olevia kohtaan, tyttäressä kaikkia muita paitsi itseänsä kohtaan.
Maria Eleonora oli kaiken elämänsä ajan kaunis, vilkas, oikullinen lapsi. Syntynyt rakastamaan, ihastuttamaan ja hymyilemään, viskattiin hän yhdenkolmatta-vuotiaana raudankovan aikakauden pohjoiseen vakavuuteen, kuten kukkanen lumeen. Sinne hänen vei sankari, epäjumala, jonka rinnalla hän unhotti kaikki, ja kun hän ei kuningasta nähnyt kuukauteen tahi vähän pitempään aikaan, niin häntä Ruotsissa vilutti. Kun kuningas sammui pois, silloin yö lasta ympäröitsi. Hänellä oli tytär, tuon jumaloitun tytär, jonka tuli palkita, mitä hän oli kadottanut, mutta joka oli liika vilkas antaaksensa käyttää itseänsä muistokaluna. Kristiina tuli itsenäiseksi siitä hetkestä, kuin hänen äitinsä kohteli häntä persoonattomana muistina hänen isästään. Hän nousi kapinaan, sai puolustusta ja erotettiin äidistä. Heidän välillään oleva aukko ilmestyi aikaisin ja leveni sitten yhä suuremmaksi. Heissä oli molemmissa sama itsekkäisyys ja sama huikentelevaisuus; mutta toisen lanka oli kehrätty hauraista villoista, toisen sitkeästä silkistä.
Vuonna 1640, eräänä kesä-yönä, kun Mälari nukkui Gripsholman rannoilla, oli Maria Eleonora äänettömällä soudolla paennut Ruotsista ja vallanholhojista, saadaksensa ensin Tanskassa, sitten Preusissa itkeä tarpeeksensa. Kun hän oli kyyneleihin kyllästynyt, — valitukseen, jota ei kukaan kuuntele, kyllästyy pian, — palasi hän Tukholmaan 1647 ja Kristiina oli häntä vastassa Dalarössa, sekä neuvoskunta kaupungin edustalla, jossa häntä otettiin vastaan kuninkaallisilla kunnian-osotuksilla. Hän muutti linnaan ja asui hovipalvelus-seuroineen läntisessä kylkirakennuksessa, mutta jatkoi yhä elämäänsä muistoineen suljettuna yksinäisyyteen. Alussa koetettiin saada häntä näyttäytymään juhlallisissa tilaisuuksissa: hän oli kuningattaren äiti ja suuren kuninkaan leski. Hän kieltäytyi, eikä sitten enään kehotuksia uudistettu. Olisipa unohdettu, että häntä oli olemassa, ellei joskus olisi nähty liepukkaa hänen mustasta leskenhunnustaan kuninkaallisen parvekkeen uudinten takana Tukholman Isossakirkossa, jossa tätä nykyä aniharvoin nähtiin hänen tyttärensä kuningatar Kristiina.
Kristiina oli voittojensa korkeimmalla kukkulalla ja lankeemuksensa alussa. Tyttären päivät lensivät pois perhonsiivillä, äidin kuten karinkaukalon, hitaasti, yksitoikkoisesti. Maria Eleonora inhosi noita huvituksia, jotka ivasivat hänen kyyneleitään ja joista hän ei saattanut olla kuulematta vastakaikua erilleen suljettuun asuntoonsa. Mutta eihän aina itkeä saata, täytyy silmäraukkojaan levähyttääkseen toisinaan myöskin ajatella jotakin muuta. Ja Maria Eleonoralla, kuten hänen tyttärelläänkin, oli tapana huvitella itseään piikain juoruttelemisilla. Hän oli kaikessa yksinäisyydessään osallinen päivän hovitapauksista, sen häväistys-jutut tulivat aina suurennettuina ja monimutkaisempina hänen korvillensa. Hän tunsi suosikit ja vihasi heitä, ehkä enemmän äidillisestä mustasukkaisuudesta, kuin valtakunnan parasta tarkoittavasta rakkaudesta.
Tähän aikaan oli hän Isossakirkossa kuullut Emporagriuksen iskevän kirkonkirouksen salamoita hovin turhuuksia vastaan ja tämä oli hänelle otollista. Hän kutsui luoksensa tuon ankaran katumus-saarnaajan ja uskoi hänelle äidilliset huolensa. "No niin, teidän majesteettinne", sanoi pappi; "kuka on lähempi varoittamaan eksyksiin vietyä lasta, kuin oma äiti?"