Maria Eleonora päätti, vaikk'ei ilman pelkoa, tehdä tämän velvollisuutensa. Hänen tunteensa tytärtänsä kohtaan olivat sekoitettuna osaksi pelolla, surulla, suuttumuksella ja tuon entisen jumaloitsevan rakkauden tähteillä hänen lapseensa, pyhään jäännökseen. Kristiina oli joka päivä antanut erään kammarirouvan kautta kuulustella hänen majesteettinsa terveyden tilaa, mutta ei ollut kuukauteenkaan käynyt tervehtimässä häntä. Nyt antoi leskikuningatar, juhlallisesti kuten ainakin, ilmoittaa itsensä hallitsevalle kuningattarelle.
Hän puki itsensä huolellisesti ja, kuten aina tätä nykyä, mustaan. Hän ei enään käyttänyt puoli-ympyrään otsalta ylöspäin kammattuja hiuksia eikä niihin pistettyjä kahdeksaa jalokivi-neulaa, ei otsaripaa eikä sen yli tuuheasti kiemuroivaa valkoista töyhtösulkaa; ei tuota avaraa pitsi pystykaulusta, eikä kallista helminauhaa tahi suurta tähden muotoista juveli rintakoristetta, jotka kaikki hänellä ovat niissä kuvissa, joita hänestä on tehty hänen nuoremmalla iällään. Nyt valui alas hänen niskalleen ja seljälleen musta leskenhuntu, joka oli kiinni pistetty otsan kohdalta, ja hänen ruskeat, harmahtavat kiharansa olivat ikäänkuin hyvin hoidettuna kehyksenä ympäri hänen keltaisen kalpeita kasvojansa, kyynelten uurtamaa tietä. Pitsikaulus oli vaihdettu pieneen, sileään, aivan yksinkertaiseen palttinakaulukseen, joka oli alaspäin käännetty hänen mustan pukunsa olkapalteille. Mutta suru ei ollut kokonaan voinut hävittää hänen tunnettua rakkauttansa ihaniin koruihin. Hän käytti vieläkin jalokivikorvarenkaita, loistavaa hiusneulaa, kallista smaragdi agraffia rinnassa sekä sen alla tähtinauhaa kullasta ja hopeasta. Noissa kauniissa ja hienopiirteisissä kasvoissa oli aina löytynyt se epäsuhta, että nenä oli jyrkkäpiirteinen romalainen ja leuka heikosti kehittynyt, melkein kuin lapsen. Mutta vuodet ja surut olivat paljon jalostuttaneet entistä oikkujen iloista kuningatarta. Kaikki epätasaisuus, ynseys ja säännöttömyys hänen olennossaan oli nyt muuttunut levolliseksi arvokkaisuudeksi. Hänen kauniit sinisilmänsä loistivat nyt kosteudesta, jota ei ennen milloinkaan nähty noitten hienosti piirrettyjen silmäkulmien alla, ja ne ikäänkuin anoivat anteeksi kaikesta siitä suosiosta, mitä ne ennen olivat itselleen vaatineet heille tulevana osana.
Eräänä iltapäivänä maaliskuussa 1653 saattoi kaksi kammarirouvaa leskikuningatarta kuningattaren vastaanottohuoneeseen, ja hänet jätettiin sitte kahden kesken Kristiinan kanssa, joka nousi istualta äitinsä sisään tullessa. Kohtaus oli kunnioittava, mutta jotenkin määrällinen ollaksensa äidin ja tyttären välinen kohtaus. He istuivat kumpikin nojatuoliin. Nyt saattoi heidän muodossaan havaita yhtämuotoisuuden, joka harvoin tuli näkyviin, koska tyttären jyrkät piirteet enemmän muistuttivat hänen isäänsä. Äidiltä perityt piirteet olivat ne, jotka silmä- ja suupielissä ilmaisivat vilkkautta, huikentelevaisuutta, kentiesi koko kasvojen soikeus oli yhtämuotoinen, mutta varsinkin niskan linnun tapainen viskeleminen.
Vähäinen hienosti siselöitty pöytä oli heidän välillään; se oli kylliksi suuri heitä erottamaan. Kristiina ilmoitti mielihyvänsä siitä, että kuningatar oli tullut häntä katsomaan ja toivoi, että hänen majesteettinsa terveys nyt sallisi tyttärelle sen ilon, että hän useammin saisi nähdä ylhäisen äitinsä. Molemmat nimittivät toisiansa majesteetin arvonimillä; ainoastaan äiti saattoi jolloinkin tunteittensa ylimääräisyydessä unohtaa tuon kankean puhetavan. Keskustelu kävi saksaksi.
"Olen tullut kuulustelemaan, kuinka teidän majesteettinne kallis terveys kestää hovin huvituksissa", alkoi leskikuningatar, peläten, ett'ei hän saisi asiaansa esittää, ellei hän heti ryhtyisi siihen kiinni.
"Minulla ei ole siitä haittaa", vastasi Kristiina iloisesti. "Minä en koskaan voi niin hyvin kuin silloin, jolloin olen yön tanssinut. Mutta kentiesi soitto häiritsee teidän majesteettianne? Kyllä minä annan muurata kiinni ne tanssisalin akkunat, jotka ovat teidän majesteettinne asuinrakennukseen päin."
"Ennemmin tulisi teidän majesteettinne kiinni muurata korvansa niin, ett'eivät kuuntelisi imartelioita, ja ovensa, ett'eivät onnentavoitteliat niistä sisään pääsisi", virkkoi Maria Eleonora, silmänräpäyksellisesti unhottaen kaiken varovaisuuden. Hän ei ensinkään ollut valtioviisas, hän ei koskaan saattanut hillitä tunteitansa.
Kristiina punastui kovin. Äkkinäinen suuttumus oli isän perintöä, hillitsemätön äkkinäisyys äidin perintöä. "Suvaitseeko teidän majesteettinne selittää tarkoituksensa selvemmin? En käsitä Salomonin sananlaskuja ilman selityksiä."
"Teidän majesteettinne… Kristiina… olen sinun äitisi, minun täytyy surumielin sanoa sinulle totuus, jota ei kukaan muu uskalla sanoa mahtavalle kuningattarelle. Koko valtakunta on pahoillaan sinun nykyisen elintapasi johdosta… kelvottomien suosikkien vuoksi, jotka ovat tunkeneet sinun armoihisi, sillävälin kuin sinä suljet korvasi uskollisimmille neuvon-antajillesi. Muutamia askeleita asunnostani, omassa linnassasi, olet antanut asuinsiaa kurjille onnen potkaisemille, juonittelioille, jumalankieltäjille, jotka joka päivä sinuun tyrkyttävät paholaisen opetuksia. Isäsi on uhrannut verensä ja henkensä puhtaan evankelisen opin tähden eikä hänen tyttärensä häpeä tuhlata suosiotansa hänen uskonsa verivihollisille. Kristiina, minun nuorimpani, minun ainoa hänen rakkautensa pantti, jos oletkin lakannut olemasta minun tyttäreni, niin et kuitenkaan koskaan ole lakannut olemasta hänen tyttärensä. Sinä et saata, sinä et tahdo kieltää hänen jaloa esimerkkiänsä, sinä et tahdo tahrata hänen suurta muistoansa, sinä et saata antaa kuninkaallista nimeäsi, perittyjä avujasi ja valta-istuimesi kunniaa aikakaudeltasi ja jälkimaailmalta hukkaan mennä. Sinä olet liika jalosukuinen, alentaaksesi itseäsi sillä tapaa, olet liika suuri, tullaksesi onnentavoitteliain leluksi, olet siksi tarkkanäköinen, ett'et saata olla huomaamatta, mikä on väärää tuollaisessa menettelytavassa. Lapseni, sinä, joka olet ollut minulle kaikki ja olet nyt valtakunnallesi kaikki, minun suuri, korkea, kunniarikas lapseni, kuule äitisi ääntä! Minä rukoilemalla rukoilen sinua alkamaan uutta elämää Jumalasi nimessä, elämää valtakuntasi puolesta, todellisen kunniasi puolesta… en uskalla sanoa, elämää äitisi puolesta!"…
Hänen täytyi puheensa katkaista; kyyneleet tukehuttivat hänen äänensä. Hän oli kaunis tällä hetkellä, kauniimpi, kuin nuoruuden kukoistuksessa. Suuri muisto vainajasta oli kohottanut häntä, tätä heikkoa, melkeinpä poismenneen suuruuden asteelle, lämmittänyt hänen sanansa hehkuviksi ja asettanut hänen ylemmäksi voimallista tytärtänsä, joka kaikessa oli häntä paljoa etevämpi. Kristiina tunsi hämmästyksensä taistelevan sydämmessä yltyvän suuttumuksensa kanssa. Hän näki ensi kerran itsensä äidissään, hän hillitsi itsensä ja vastasi odottamattoman levollisesti: