"Kiitän teidän majesteettianne hyväntahtoisesta neuvosta ja olen ajatteleva, mitä siinä tuumittavaa olla saattaa. Mutta uskonnonkysymyksistä ei nyt liene hyvä kinata. Se on pappien asia."
Jos Maria Eleonora olisi tyytynyt tähän puolinaiseen voittoon, olisivat hänen sanansa kentiesi jättäneet jonkun jäljen, ja hän olisi voittanut enemmän, kuin hän olisi toivoa saattanut. Mutta valitettavasti ei hän ollut kyllin tarkkanäköinen havaitsemaan, koska sopiva aika oli, vaan antoi palavan intonsa evankelisen opin puolesta saattaa itseänsä uuteen innonpuuskaan, jonka seuraukset tulivat vaiherikkaiksi.
Hän nousi seisoalle ja sanoi, tarttuen kuningattaren käteen: "Miksikä ei puhua uskosta? Eikö sielujen autuus ole ainoa, mikä on tarpeellinen? Teidän majesteettinne, minun tyttäreni, sitä vartenhan olen tullut luoksesi, että huolet sielustasi eivät anna minulle rauhaa yöllä eikä päivällä. Sanotaan, että sinä otat vastaan paavilaisen opin salaisia liittolaisia. Hoh, tuo tohtori Bourdelot, joka Jumalaa kieltää, mitä hän vielä on paavin rinnalla! Etkö tiedä, että paavi on Antikristus, että hän on murhannut isäsi ja nyt pyrkii murhaamaan sinun sielusi? Sinä, sinä, saatat ottaa vastaan hänen lähettämiänsä, eikä maa kuitenkaan aukene jalkojesi alla eikä isäsi tytär häpeästä menehdy, kun hän hymyilee isänsä murhaajille!"
Tämä oli liikaa. Kristiina veti kiivaasti kätensä pois. "Siinä on kylliksi!" huudahti hän. "Teidän majesteettinne saattaa sanoa paljon, jota minä velvollisesta kunnioituksesta äitiäni kohtaan saatan kuunnella; mutta teidän majesteettinne ei voi vaatia samaa kunnioitusta muitten asioille, kun niitä toimittamassa olette. Tiedän aivan hyvin, kutka ne ovat, jotka teidän majesteettianne ovat houkutelleet näitä asioita ajamaan; mutta minä tahdon opettaa heitä myöskin tietämään, kuka minä olen. Sanokaa heille, että minua ei mikään pappi tule hallitsemaan, eikä heidän tule minua soimata siitä, jos minä kuninkaallisen suosioni annan toisille paremmin kuin heille. Minä arvelen, että teidän majesteettinne nyt oli toimittanut heidän asiansa, eikä ole minulla siihen enään mitään lisättävää, paitsi että toivon teidän majesteetillenne mitä parahinta vointia, ja sanon täten hyvästi."
Näin sanoen jätti Kristiina kylmästi kumartaen äitinsä yksin. Kammarirouvat löysivät Maria Eleonoran kyyneleissä viruvana ja niin suonenvedon-tapaisesti nyyhkyttäen, että melkein näytti, kuin hän olisi saanut vetotaudin. Häntä ei edes saatettu, ennen kuin myöhempään illalla, viedä omiin huoneisiinsa. Kun tuosta Kristiinalle kerrottiin, vastasi hän: "Hän saa itseänsä kaikesta kiittää!" Myöhemmin yöllä, kun leskikuningatar vielä oli samassa toivottomassa tilassa, meni Kristiina häntä katsomaan ja koetti rauhoittaa häntä lohduttavilla sanoilla. Se hänelle hetkellisesti onnistuikin; Maria Eleonora oli aina kuten lapsi, joka riippui hetken tunteista. Mutta tästä päivästä oli äidin ja tyttären välillä ylitsepääsemätön juopa. Leskikuningatar oli saanut tarpeensa Tukholman hovista ja muutti pian tämän jälkeen vähäisen hovipiirinsä kanssa Nyköpingiin. Sinne hänen tyttärensä kaksi kertaa tuli häntä katsomaan, viimeisen kerran, kun hän tuli sanomaan jäähyväiset lähtiessään Tukholmasta. Tyttären valta-istuimesta luopuminen, poislähtö ja kääntyminen katolilaiseen uskoon saattoivat heikon, rakastavan äidinsydämmen ainaiseksi murtumaan.
17. Uhkaavia enteitä.
Minä sanon sinulle, kuningatar Jesabel, että jollet erota Baalin pappeja luotasi…
Kummallisia ristiriitaisuuksia liikkui Ruotsin valtakunnassa ja pääkaupungissa keväällä 1653. Öisiä loistavia huvituksia linnassa aina Tammikuun 10 päivästä, Ebba Sparren hääjuhlasta asti; jokapäiväistä epäjärjestystä, hälinää, tappeluita ja verihaavoja Tukholman kaduilla; kapinaa Nerikessä, aseitten kalsketta ja mestauksia; ylenpalttisuutta ja silkkiä, helmiä, kalliita kiviä, uusia muoteja ja uusia huvinäytelmiä; puute rahatoimikammarissa; kato, hätä ja köyhyys maaseuduilla. Jokaisten hovipitojen perästä piti hovisaarnaaja Emporagrius ankaran saarnan. Samankaltaisia, ei milloinkaan ilmoitettuja, mutta helposti huomattavia vastakohtaisuuksia tuli näkyviin kuningattaren luonteessa ja elämäntavoissa. Ollen toisinaan ylen iloinen, toisinaan surullinen, melkeinpä raskasmielinen, toisinaan vallattoman vapaa puheissa, puvuissa ja tavoissa, melkeinpä niihin rajoihin asti, mitä hänen aikakautensa sopivana piti, toisinaan taas hienona ja nerokkaana ja niin kuninkaallisen arvokkaana, ett'ei kukaan uskaltanut rankaisematta astua häntä liian lähelle, hän näytti olevan epäsovussa itsensä kanssa, lakkaamatta pakenevan jotakin omassa itsessään olevaa, taukoamatta etsivän, ja etsivän turhaan jotakin ulkopuolellansa olevaa, joka tulisi täyttämään, muuttamaan, jälleen onnelliseksi tekemään kaikkia. Yhden ainoan kerran, myöhään aamulla erään huvitilaisuuden perästä, tuli hän uskoneeksi tätä nykyä poismuuttaneelle nuoruuden ystävälleen Ebba Sparrelle tuollaisen puolinaisen, arvoituksen-tapaisen totuuden, joka joskus ikään kuin epähuomiosta luiskahti hänen suljetuilta huuliltaan: "täytyyhän minun elää!"… Hänen täytyi elää, hänen, jolle onni oli runsaimmat lahjansa antanut, hänen, jolle mitä avarimmat vaikutus-alat avautuivat elämässä toimitettaviksi!
Tyhjyys, levottomuus tuossa elämäntavassa ei jäänyt tarkkanäköisiltä huomaamattomiin, mutta sitä selitettiin eri tavalla. Eräänä aamuna oli valtiokansleri luoksensa kutsunut kreivi Maunu De la Gardien, keskustellaksensa hänen, valtiorahastonhoitajan kanssa valtakunnan kulunkiarviosta. Hän oli sen nyt toisen kerran laatinut ja tahtoi esittää sitä kuningattarelle. Tämä oli ollut raskas ja kiittämätön työ; Danaiidien seula ei saattanut olla pohjattomampi kuin Kristiinan taloudenhoito. Ja kuitenkin täytyi siitä tehdä jonkunlaista selkoa, jonkunlaista yleiskatsantoa, sillä muuten kaikki menisi nurin.
"Tässä näette, kreivi", sanoi Oxenstjerna, osottaen loppusummaansa. "Tammikuun 1 päivänä 1646 nousi valtiovarain puute 980,000:teen taalariin; nyt on se noussut 3:meen miljoonaan; vuoden päästä on se nouseva 4:jään miljoonaan. Mitä kreivi tuosta tuumaa?"