"Minulla ei ole mitään syytä puolustaa nyt vallitsevaa hallitusta. Hänen majesteettinsa on nuori, hän tarvitsee huvitusta eikä häneltä puutu niitä, jotka joka päivä keksivät jotakin uutta. Espanialaisia, puolalaisia, tanskalaisia, saksalaisia…"
Valtiokanslerin katse synkistyi.
"Kreivi ei muista lisätä ruotsalaisia. Ne ne ovat, jotka alun ovat tehneet. Älkää pahastuko suorasta sanasta, vaikka se koskisikin ylhäistä sukulaista. Suuren kuningas Kustaan tytär on kadottanut tasapainonsa sen vuoksi, että hän pelkää seuraajaansa."
"Mutta, teidän armonne… Häntä, jonka hän itse on korottanut vasten neuvoston tahtoa!"
"Hän on korottanut hänen ruhtinaallisen armonsa, koska hän oli velvollinen antamaan ruhtinaalle vahingonkorvausta siitä, että oli sanansa syöjä. Nyt hän pelkää Kaarle Kustaata sen vuoksi, että hänestä on tuleva, mitä Kristiina ei saattanut olla, valta-istuimella oleva mies. Mies, joka on synkkä, ja turhanpelko. Nainen piilottaa pelkonsa pitojen ja huvitusten naamarien taakse. Hänen ruhtinaallinen armonsa tekee hyvin siinä, että on vetäytynyt pois Ölantiin… Mutta mitä kadulla on tapahtunut? Häijy haukkuu… Kovin paljo kansaa!"
Näitten ylhäisten valtiovirkamiesten keskustelua katkaisi hirveä melu. Koko katu oli täynnä kahdesta toistansa vastaantulevasta, meluavasta ihmisjoukosta, toinen tuli Norrmalmista, toinen Södermalmista päin. Molempien malmien mestauspaikoilla olivat Neriken talonpoikaiskapinan johtajat tulleet teloitetuiksi ja heidän valtikkansa lokaan laahatuksi. Tukholman kirkuva roistokansa sekä katupojat, jotka olivat saaneet kyllänsä verestä, olivat houkutelleet mukaansa uteliaita joukkoja kaikista kansanluokista ja etsivät nyt jotakin esinettä solvataksensa ja hävittääksensä, yhdentekevää mikä se oli, kun sille vain saattoi antaa kansanvihollisen nimen. He olivat kilvan kirkuneet suostumushuutojansa aatelispalveliain ja sotilaitten kanssa Neriketalonpoikien verisen teilauslavan luona; nyt heidän vihansa kääntyi joukkojen tavallisella logiikalla samaa aatelistoa vastaan, joita talonpojat olivat tahtoneet lyödä kuoliaaksi. Vuodesta 1650 ei ollut yksikään lause niin mieluinen kansalle kuin: "lyö aatelisto kuoliaaksi!" — aatelisto, joka kaiken omisti, hallitsi kaikkea ja, monen mielestä, sorti kaikkia.
Tämä ei ollut mikään aprikoittu kapina, siinä ei ollut mitään suunnitelmaa, ei yhtään johtajaa. Kansanjoukot eivät tietäneet mitä he tahtoivat, mutta huusivat vain. He olivat tulleet vastatuksin Norrbron luona, valtiokanslerin talo oli lähinnä, mutta ei ollut myöskään pitkä matka De la Gardien Ritariholmassa olevaan palatsiin. Ruotsissa ei tähän aikaan ollut ketään niin kadehdittua, niin vihattua miestä, kuin Maunu De la Gardie. Muutamat tahtoivat nyt, että hän saisi kärsiä kahdeksanvuotisen ylpeytensä takia; toiset tuumivat, että vanha valtiokettu, kansleri, oli aatelisliiton etupäässä; toiset taas tahtoivat ajaa pois espanialaisen, joka nyt oli imarrellut itsensä kuningattaren suosioon. Kaikki he nyt huusivat toinen toistansa korkeammalla äänellä, eivätkä saattaneet tulla mihinkään päätökseen, mutta silloin sattuma tarjosi heille esineen, johonka saattoivat vihansa purkaa.
Valtiokanslerilla oli suuri, Häijyksi nimitetty, pörrökarvainen, musta talonkoira, joka koirankopissaan vahvan vaakunalla koristetun, teljetyn tammiportin ulkopuolella, oli herransa ainoana yövartiana. Häijy oli aikoinaan yhtä yleisesti tunnettu, kuin uudempaan aikaan Bismarckin valtiokoira, ja hoiti vahtipalvelustansa enemmän herransa hyödyksi, kuin ohikulkevien iloksi. Nyt tuo uskollinen vahti tunsi itsensä loukatuksi kadulta kuuluvan melun takia ja ilmaisi epäsuosiotansa vahvalla haukunnalla. Muuta ei tarvittu. Häijy oli aatelisto, joka haukkui kansaa; Häijyn tuli kärsiä herrojen ylpeydestä. Joukko kiviä, kapuloita, jäänpalasia ja mitä ikänä kiireessä käsiin saatiin, viskattiin nyt tuon onnettoman ja uskollisen palvelian päälle, joka ei voinut päästä teljetyn portin kautta pakoon, vaan sen täytyi ulvoen ja hampaitaan näyttäen lähteä karkaamaan, kun ei muuta neuvoa ollut. Muutamia katupoikia lähti sitä takaa ajamaan äänekkäästi huutaen, toiset rupesivat kiviään tähtäilemään vasten talon akkunoita; mutta niin suuresti pelkäsivät yleensä "nimetöntä kuningasta", ett'ei vielä yksikään akkuna kilahtanut, ennenkuin uusi tapahtuma veti kansan huomioa puoleensa.
Kristiinan aikakausi oli Oliver Cromwellin aikakausi. Saarnaaminen oli uskon-innon, uskontaistelujen muassa levinnyt brittiläisten saarista kaikkiin protestanttisiin maihin. Kummallisia ajan-aaltoja oli kuohumassa; monta herjaajaa, monta katumus-saarnaajaa. Kaikki puolustivat jotakin: tätä tahi tuota. Ruotsissa ja Suomessa oli ihan tavallista, että sotilas rivistään, nainen kansan joukosta ja lapsi koulupenkiltä astui saarnaamaan. Niin tapahtui myöskin nyt, keskellä katumelskettä. Eräs nuorenlainen nainen esiintyi, hurjan näköisenä, pitkät, tummat hiukset — kampaamattomina; kasvonsa pääpiirteet olivat jalot ja herättivät sääliä, niissä oli hienomman seuraelämän ja menneen kauneuden jälkiä. Kentiesi oli hän ollut hovin kammaripiikana, ei kukaan häntä tuntenut; hän oli noita onnettomia, jotka, vaikka vielä elävät, ovat kadonneet maailman näkyvistä, ja nyt hän hetkeksi tuli näkyviin kadotaksensa jälleen tuohon toivottomaan vankilaan, jota siihen aikaan nimitettiin Danviikin hulluinhuoneeksi. Hän kiipesi valtiokanslerin portin luona olevalle töykkärille ja ilmoitti viittauksella, että hän tahtoi puhua. Melu taukosi, muutamat katselivat ihmetellen, toiset hämmästyksellä tuota naisprofeettaa, joka oli noussut elävitten haudasta. Henki vaati häntä puhumaan; hänen kuoppiinsa vaipuneet silmänsä saivat kummallisen loisteen, hänen laihat kätensä tavoittelivat ilmaa, ikään kuin olisivat tahtoneet torjua tahi saada kiinni jotakin näkymätöntä pahaa. Hän alkoi puhua, ensin hitaasti ja hiljaa, vaan pian äänekkäästi ja voimakkaasti, vihdoin sellaisella innolla, että hän sai joukot puolellensa.
"Menkää pois!" sanoi hän. "Menkää pois! Täällä ei ole kirouksen asunto. Ei Jumalan viha tässä rankaise Ruotsin valtakuntaa. Menkää pois… vähän matkaa vielä… tuonne päin, tuonne päin! Linnalle!"