Ja hän osotti sormellaan kuninkaanlinnaan päin, malttamattomana, kun ei häntä heti käsitetty. Ei kukaan paikaltaan liikahtanut. Moni oli nureksinut kuningattaren hallitusta, moite oli yleinen. Mutta vielä Kristiinan äsken kunnian kukkuloille kohotettua henkilöä verhosi ihailemisen jäännös, iltahohde tuosta viehättävästä rusotuksesta, jonka nuoruuden kukoistus, neron lumousvoima ja voittojen heijastus oli levittänyt tämän Ruotsin valta-istuimella olevan loistavan ilmiön ylitse. Vielä oltiin taipuvaisia syytämään kaikki syyt herrojen niskoille, noitten ulkomaalaisten onnentavoitteliain. Tuo osottava sormi herätti hämmästystä vain.
"Tuolla se on!" huusi nainen kättään kurkottaen. "Tuolla on turmio! Ei kullassa, ei helmissä, ei imartelioissa eikä silmänkääntäjissä, ei köyhien nälässä, ei rikkaitten ylenpalttisuudessa, eikä missään tuolla ulkona näkyvissä maallisissa kappaleissa; — sisäpuolella se on, syvällä, syvällä ihmis-sielun syvimmässä sopukassa, johon ei kukaan näe, mutta joka virtaa kaikkialle. Siellä se on, siellä, käärmeen myrkyssä, ylpeydessä, himossa, tuossa itserakkaassa, omavaltaisessa, Jumalasta luopuneessa sydämmessä. Menkää sinne! Menkää sinne! Kysykää häneltä, kuka siellä hiipii yön pimeydessä, kuka yöt ja päivät kuiskaa hänen korviinsa: ei löydy yhtään Jumalaa, ei yhtään Vapahtajaa, löytyy ainoastaan ihmisiä, jotka syntyivät eilen ja kuolevat huomenna! Hän valehtelee, tuo kuuntelee; hän pettää, tuo uskoo. Tulevalla kertaa sanoo hän tuolle: täällä Ruotsin valtakunnassa on ainoastaan yksi ihminen, jonka on oikeus elää, ja sinä olet se ihminen. Älä ajattele kaikkia noita muita, he ovat syntyneet sinun tähtesi, miksikä et imisi heitä tyhjiin? He ovat sinun astinlautasi, miksikä et heitä tallaisi? Niin, sillä tapaa hän sanoo. Tiedättekö, ken hän on? Se oli hän, joka yrttitarhassa puhui ensimmäisille ihmisille ja sanoi heille: tässä on hyvän- ja pahantiedon puu; te tulette olemaan kuin Jumala! Mutta hänellä on halkaistu kieli, hän ei sano nyt, kuten hän kerran sanoi vuorella: lankee maahan ja kumarra minua, niin minä sinulle annan koko maailman! Katso, nyt hän sanoo: jos sinä palvelet minun valtakuntaani, niin minä palvelen sinua! Mitä sinä tahdot, että minä annan sinulle? Täällä ovat himot: valitse! Täällä on maailman jumaloitseminen: kuuntele! Tahdotko enemmän? Tahdotko kunniaa? Ota se! Valtaa? Olethan yksinvaltias. Vapautta? Eivätkö kaikki muut ole vapautta vailla, paitsi sinä? Kultaako? Ammenna, ammenna, miksikä säästää? Onko vielä jotakin, jota tahtoisit? Pyydätkö kostoa niille, jotka sinua moittivat ja häiritsevät? Pane vain toimeen kidutuslavitsa ja telauspyörä! Onko muuta vielä? Tahdotko olla mies? En saata luomista muuttaa, mutta minä saatan sen turmella. Kieltäydy rakkaudesta, anna vihan imeä neitsyen rintoja! Kiitä kaksintaistelua, syötä sortoa; minä muutan naissydämmesi. Pyydätkö vielä jotakin? Tahdotko ylenkatsoa maatasi? Tee se, käännä selkäsi kaikille velvollisuuksillesi! Sinä tyhmä, sinulla on vielä yksi perintö tallella isältäsi, minun viholliseltani. Viskaa se luotasi, kiellä hänetkin, kiellä kaikki, mikä näihin asti on ollut naisen kaunistuksena: tyttären kuuliaisuus, kuningattaren kunnia, ja minä tahdon pukea sinut hyveitten jumalattareksi; sinua ei kukaan, et sinä itsekään, enään ole tunteva…"
Hän vaikeni, nojasi itseänsä muuria vastaan ja hengähti syvissä hengähdyksissä virkistyttävää kevät-ilmaa. Hänen sanansa rupesivat saamaan vastakaikua. Moni seisoi tahdottomana, pelästyksestä hervotonna. Toiset huusivat aina äänekkäämmin: linnalle, linnalle! Heidän huutojansa katkaisivat tuon mielettömän uudet vielä uhkaavammat, vielä hurjemmat huudot.
"Kuningatar Jesabel, kuningatar Jesabel, missä sinä piiloudut? Piilota itseäsi muuriesi taakse; minä näen muurienkin lävitse! Tuki korvasi; sinä et minusta pääse, sinun pitää kuuleman minua! Minä olen ääni kätkössä olevasta, minä olen omatuntosi; minusta sinä et pääse. Ja minä sanon sinulle, kuningatar Jesabel: ellet sinä aja luotasi kiusaajaa, ellet sinä erota luotasi Baalin pappeja ja käänny Herran, sinun Jumalasi luo, jonka sinä kiellät ja hylkäät, on sinun tuomiosi langennut, ennenkuin viisitoista kuukautta on loppuun kulunut. Herra on sinut maastasi karkoittava, etkä sinä ole missään, et taivaassa etkä maassa, löytävä pohjaa. Sinä olet tähti, joka nousi aikojen iltana ja loisti puolen yötä, mutta sammui mustaan pimeyteen, ennen aamun tuloa. Sinä olet kultainen lehti vuoren korkeimmassa koivussa, ja taivaan linnut laulavat sinulle; mutta missä olet, lehti, tulevana syksynä, kun tuuli sinut puhaltaa pois jäätyvään lumeen? Katso, se tulee, se tulee, se päivä, jolloin kaikki tyhjä loisto katoaa ja kaikki kiitoslauseet ovat hiipuvaa tuhkaa. Silloin tulee ääni luoksesi ja sanoo: missä on ensimmäinen rakkautesi? Laodicean kuningatar, huomaa, minä ilmoitan sinulle tämän edeltäkäsin, jotta sinä uskoisit, kun se tapahtunut on. Koska sinä sanot: olen rikas, minulla on kyllin, enkä tarvitse mitään, etkä tiedä, että olet kurja ja viheliäinen, köyhä, alaston ja sokea, niin neuvon sinua ostamaan kultaa, tulessa puhdistettua, jotta tulisit rikkaaksi, ja valkoiset vaatteet…"
Hän keskeytettiin puoli lauseessaan. Valtiokanslerin talo oli varovaisuuden vuoksi varustettu takaportilla toisella puolella kulkevalle kadulle päin ja sitä tietä oli pikainen sana lähetetty päävahtiin. Vahva osasto henkivartiastoa ratsasti Tottin johdolla rynnäten esiin ja hajottaen ilman muuta vastusta, kuin muutamia haukkumasanoja, tuon meluavan kansan joukon, se anasti puhujattaren ja vei hänen takaisin Danviikiin. Pelästyksissään hajosivat joukot lähimmille kaduille. Vielä kauan kaikui monen korvissa nuo hirvittävät uhkaavat sanat: kuningatar Jesabel, kuningatar Jesabel! Tuon naisen nimi ei ole tullut tunnetuksi, hänen sanojansa ei ole kirjoihin pantu, mutta aikatiedoissa on hän mainittu ennustajana, joka Kristiina kuningattarelle julisti perikatoa.
Samana iltana viskattiin Pimentellin akkunat rikki, eikä kukaan noista vihatuista ulkomaalaisista uskaltanut näyttäytyä kaduilla ilman vartiaväkeä.
18. Kaarle Kustaa Ölannissa.
Vangittu titaani, vuoreen kahlehdittu, koska sinä kahleesi katkaiset?
Sen kapean kalkkivuoren keskikohdalla, joka Ölanniksi nimitetään, kohosi Kristiina kuningattaren aikana vanha, Bornholma niminen linna, jonka oli uudestaan rakennuttanut Juhana III. Ken meidän päivinä tahtoo vaivata itseään kiipeämällä yli vuoreen raivatun polun, noille vielä suurenmoisille, huonosti hoidetuille linnanraunioille, hämmästyy nähdessään miten suuren alan menneen komeuden sora anastaa. Linna oli aikoinaan hyvin varustettu, sillä oli kaksi suurta ja kaksi vähempää tornia ja sopi, Kalmarin salmen rannalla sijaitsevan, yksinäisen asemansa vuoksi, oivallisesti asunnoksi ruhtinaalle, joka oli valinnut tämän kaukana kaupungin vaaroista olevan turvapaikan, saadaksensa häiritsemättömässä rauhassa valmistella tulevaisuuden suunnitelmiansa, saattaaksensa muistaa, toivoa ja — odottaa.
Ruotsin vallanperiä, pfaltskreivi Kaarle Kustaa, joka ei saanut kuningatarta, mutta joka kruunulle kihlattiin ja sen lisäksi sai Ölannin haavalääkkeeksi, muutti tänne leikkuun-aikana 1651 ja hallitsi täällä pientä alavaltakuntaa, ilman sotajoukkoja, ilman hovia ja huvinäytelmiä, mutta sen sijasta oli hänellä hyviä metsästysmaita, vanhoja sotakumppaneita, vapaus istuttaa ja rakentaa, Ruotsi toisella puolen salmea ja ympärillään kansa, joka häntä rakasti. Ei maalaisempaa eikä luontorunollisempaa lepoa sotapäällikkö saattanut itselleen toivoa kolmenkymmenvuotisen sodan vaivojen jälkeen. Kyntämään ja kylvämään tuohon rapautuneeseen kalkkipohjaan ja maltillisesti odottamaan laihon kypsymistä sekä, kuten muut maanviljeliät, kuluttamaan pitkää talvea metsästyskertomuksilla, pidoilla, noppa- ja schakkipelillä, siihen tämä kalliopesässään asuva kotka ei ollut luotu. Jos kansan tarinaa saa uskoa, niin hän ei ole kieltäytynyt ylenkatsotun kosian vahingon korvauksista, tuosta rakkaudesta, jota hän niin kauan turhaan oli toivonut; hänen nuoruuden historiassaan on useampia hiuskiehkuroita kuin Hagar Ryningin. A. A. Afzelius on kirjoittanut Ölanninlaulun Joutsenesta ja Joutsen-pienestä.