"Missä oot ollut noin kauan, valko-joutsen pieni?
Ollut oon maassa mä vieraitten.
Huhdoin lapset, itseäin, Joutsen kallein!
Tähden armon, kunniain,
Tähden tanssin, armahain
Ölantiin ma lähden."
Mutta Kaarle Kustaa halasi toimintaan. Hän kuuli sisällisen äänen lakkaamatta sanovan: vaikuta, toimi, aikasi on lyhyt! Ja hän rakennutti linnan eteläisen puolen, hän istutti puita ja perusti Borgholman tätä nykyvä metsistyneessä tilassa olevan puiston puutarhoineen; hän ratsasti talonpoikiensa taloille, auttoi heitä uupumuksesta varallisuuteen ja teki uudispellon Skedmosseniin. Mutta tämäkään ei ollut hänelle kylliksi: hän tahtoi myöskin maanviljeliänä saada suuria toimeen.
Eteläinen ja keski Ölanti on hedelmätön, punaiseen vivahtava kalkkiharju, jota nimitetään Alvariksi. Pohjoispuolella Borgholmaa, jossa saari kapenee "Norra Motet" nimitetyssä paikassa, jättää Alvari tilaa yhteismetsälle ja yleensä vehmaammalle kasvullisuudelle. Tässä oli metsästysmaita, täällä metsävuohet ja ruunuhirvet olivat laitumella, määrättynä hallitsiansa kaadettaviksi. Ja koska nuo eläimet usein viljamaita haaskasivat edempänä etelässä päin, päätti Kaarle Kustaa rakennuttaa kuuluisan Kiinan muurin vastavertaisen, vaikka vähemmän laajan. Joka päivä ratsasti hän katsomaan, kuinka hänen sotasaaliinsa käytettiin rauhantyöhön, joka antoi viljeliälle turvaa, vangituille rikollisille työtä ja köyhälle päiväpalkkaa. Vihdoin kaksi tahi kolmiporttinen kivi-aita oli valmis, joka ulottui poikkipuolin koko saarta, itäisestä rannasta läntiselle asti.
"Nyt olen aidoittanut Ölantini samati, kuin kerran olen aidottava Ruotsin valtakunnan", huudahti pfalzkreivi urheasti sotakumppanilleen, eversti Paavo Würtzille, joka oli ruhtinasta seurannut, kun hän viimeiseksi ratsasti valmiin muurin luo.
"Siihen menee jotenkin monta kantamusta kiviä", vastasi Würtz. "Mutta saatammehan siirtää tunturit kappaleen matkan etelään päin."
Jotakin kuninkaan aineksen täytyi tehtäväkseen ottaa työttömässä rauhassa. Mutta oli pitkiä, yksinäisiä hetkiä, jolloin tuo urhotöitä janoava henki kulutti itseänsä palavassa kaipauksessa. Oi, tuota odotusta, tuota epätietoisuutta, tuota kuolettavaa toimettomuutta! Eräänä aamuna unettoman yön jälkeen istui Kaarle Kustaa tornin akkunan ääressä, linnan pohjoisessa kylkirakennuksessa, jonka hän oli asunnoksensa valinnut, ja katseli ajatuksiinsa vaipuneena lännessä päin olevaa salmea, valkoiselta hohtavine Kalmarin linnoineen, joka näkyi etäällä näkörajassa asti. Väli ei ollut sentään sen pitempi, kuin että nyky-ajan peilitelegrafin kautta olisi helposti saattanut keskustella Kalmari-unionin iäkkään kehdon kanssa. Mutta meri oli välissä, meri, joka yhdistää paljon ja erottaa niin paljon. Ruotsin mantere oli maailmaan verraten kovin pieni, mutta Ölantiin verraten oli se maailma, ja Kaarle Kustaa tahtoi Ruotsilla voittaa maailman. Koska, koska oli tämä unennäkö toteutuva? Hän oli niin kovin väsynyt odottamaan ja pilkkana olemaan. Ennen oma torppa, kuin ruhtinaskunta, jossa toinen, jossa nainen valtikkaa käytti. Vangittu titaani, vuoreen kahlehdittu, koska sinä kahleesi katkaiset?
Hänen edessään oli Cæsarin historia gallilaisten sodasta, mutta hän ei lukenut, hän tirkisteli merta kohti. Tuuli puhalsi idästä, se oli kova, puolittain myrsky. Yksinäinen risteiliä teki kiihkeästi työtä päästäksensä tuulessa eteenpäin ja suuntasi Borgholmaan, sen täytyi tehdä pitkiä risteilyjä, katosi, nousi taas lainehista ja tuli tuskin näkyvästi eteenpäin. Tämän purjeen piti saattaman postia ja sanoja Tukholmasta, mutta oli kohta joutuva saaren suojaan, eikä ennättäisi Borgholmaan ennenkuin illalla. Taaskin odotusta, aina yhä odotusta! Mitä uutisia se olisi tuova! Kentiesi taas kertoisi uudesta suosikista, tanssiaisista, piirijuoksusta, salaliitosta? Kaarle Kustaa oli saanut kyllänsä Messeniuksien tyhmistä poikamaisuuksista, jotka olivat vähällä kukistaa hänet itsensä, jollei hän aikoinaan olisi tullut varoitetuksi ja lähettänyt tuon petollisen kirjeen kuningattarelle.
Kello oli 8 aamulla. Sinä tuntina linnanvouti asioitaan esitti. Tällä pienellä luotovaltakunnalla oli myöskin hallitushuolensa.
Vouti toi alammaisesti edellisen viikon rakennuslaskut. Ne nousivat 960 hopeataalariin.
"Me Mickelsonin luo!" sanoi linnan herra hajamielisenä, kirjoittaen hyväksymisensä paperille.