Poika riensi pois, hyppäsi ensimmäisen hevosen selkään, minkä linnoituksessa tapasi, ja pyyhälsi tiehensä.
— Voici de quoi faire quelque chose![6] sanoi prinssi. Olisipa poika päätänsä pitempi, kelpaisi hän vestmanlantilaisteni joukkoon.
2. SUURSAAREN TAISTELUN JÄLKEEN.
Tykkien pauke Suursaaren luona oli herättänyt monta tuhatta uinuvaa kaikua Suomen eteläisen rannikon kallioilta, ja huhu siitä saapui jo samana päivänä kuninkaan korviin. Sen tärkeän uutisen tähden unohdettiin hetkiseksi kaikki muut huolet: rajan vartioiminen, joukkojen varustaminen, ruokavarojen hankinta, kansan taivuttaminen äkkiarvaamattoman sodan kannattamiseen. Ehrenskiöldin ajoista saakka oli Ruotsin laivasto nyt ensi kerran uskaltanut koettaa voimiansa Venäjän laivaston kanssa. Ja laivastoon perusti kuningas parhaat toiveensa: sen tuli lannistaa vihollisen voima ja raivata tie Pietariin. Taistelu oli taisteltu; mutta kuka oli voittanut? Sitä ei kukaan tiennyt. Mykkiä olivat meren aallot, eivät vastanneet rantojen kaiut. Levottomana, tuskin saattaen itseään hillitä, riensi kuningas Helsinkiin.
Huhu meritaistelusta riensi hänen edellänsä pitkin rannikkotietä. Äsken aloitetusta heinänteosta palaava maakansa pysähtyi tienvieriin, heilutteli lakkejaan ja teki kunniaa viikatteillaan ja haravoillaan, kun kuningas ajoi ohi. Ne olivat uusmaalaisia. Hämäläiset eivät olisi tulleet tervehtineeksi, ennenkuin maan isä jo olisi ehtinyt hyvän matkan heidän ohitsensa.
Kuningas ajoi avovaunuissa, vieressään kamarisihteeri Ehrenström. Matka kävi niin nopeasti, että suurin osa kuninkaan seuruetta oli jäänyt jälkeen. Ainoastaan kaksi kamaripalvelijaa ja kaksi henkivartijaa oli mukana.
Porvoon länsipuolella, aivan kaupungin lähellä, noin viiden penikulman päässä Helsingistä tuli vastaan hoikka ratsastaja, joka koki vaahtoisella hevosellaan sulkea heiltä tien. Kun se ei onnistunut, kääntyi hän ympäri ja koetti seurata vaunuja. Mutta vaunuja vetivät äsken vaihdetut, virkut hevoset, ja hänellä oli uupunut. Kun ratsastaja näki jäävänsä jälkeen, hyppäsi hän maahan, jätti hevosen suitsineen valloilleen tielle, saavutti juosten kuninkaan vaunut ja hyppäsi niiden taa.
Se ei kuitenkaan onnistunut ilman sysäyksiä, sillä siellä takana oli jo ennestään kyytimies ja lakeija. Toinen henkivartija ratsasti vielä sen lisäksi sille puolen, uhaten sapelin lappeella, ja kaikki kolme koettivat parhaansa saadakseen kutsumattoman vieraan alas astimelta, luullen häntä mielipuoleksi, jopa ehkä petturiksikin, joka väijyi kuninkaan henkeä.
Mutta Lennart Croneld — sillä hän se oli — puolusti oikealla kädellään miehuullisesti paikkaansa, samalla kuin hän vasemmassa kädessään heilutti pientä paperia, lakkaamatta huutaen:
— Pikaviesti! Pikaviesti!