— Kuningas voi niin hyvin — vastasi Lennart — etteivät kaikki ehkä voine yhtä hyvin. Olen tullut neuvottelemaan kanssasi, Detlof, mitä meidän nyt on tehtävä voidaksemme samalla täyttää omat velvollisuutemme ja suojella omaistemme kunnian. Äitipuolemme ja, pelkäänpä, sinä itsekin olette niin sekaantuneet tuohon tukalaan asemaan, ettemme voi välinpitämättöminä odottaa sitä asiain käännettä, mikä nyt on tapahtuva. Meidän täytyy kummankin päättävästi valita puolueemme joko lainmukaisten mielipiteiden puolelle tai niitä vastaan, ja koska minun kantani on varmasti päätetty, tahtoisin mielelläni kuulla sinunkin kantasi.
— Vai on sinun kantasi varmasti määrätty, armollinen herraseni? Minä arvaan, mihin päin se kallistuu, mutta, hyvä Lennart, älä anna sen estää meitä olemasta hyviä ystäviä. Minä olen yhtä päättävästi jo valinnut puolueeni, ja luullakseni se on yhtä lainmukainen, mutta kenties hieman käytännöllisempi. Sinä olet ymmärtäväinen poika ja jätät kokemuksesi ja ajan karttuessa pois nuo itsepäiset houreet, jotka olet imenyt kunnialliselta, mutta valitettavasti jokseenkin typerältä isältämme. Niin, älä ole milläsikään, tiedän sinun tuottaneen harmia äitipuolellemme ja tehneen pahan kepposen vanhalle Otavan nahjukselle; tyhjänpäiväistä, se ei huolestuta minua vähimmässäkään määrässä, se ei vaikuta asiain kulkuun enempää, kuin jos hyttysen päähän pälkähtäisi hillitä olkikuormaa Savonlinnan mäissä. Sellaista pientä koirankuria teemme me kaikki koulussa ja olemme sentään yhtä hyviä miehiä. Muuten voin kertoa, että äitipuolemme on nyt täällä. Hän asuu eräässä talossa tuolla kylässä ja on luvannut käydä luonani illalla kokouksen jälkeen, jonka tähden hän tuli tänne; sitten hän matkustaa heti tiehensä. Sinulla on siis tilaisuus tervehtiä häntä. Mutta käy sisään telttaani ja lepää hetkinen sillä aikaa, kun pukeudun virkapukuuni. Niin tutunomaisesti kuin täällä Anjalassa eletäänkin, täytyy kuitenkin osoittaa kenraaleille ja eversteille heille tulevaa kunnioitusta.
— Sano, Detlof — jatkoi Lennart teltasta — mikä syy on saattanut sotaleiriin niin ylhäisen naisen kuin äitipuolemme on?
— Mistäpä minä tietäisin? vastasi veli. Ehkä hän on tullut ostamaan talia. Rouva on kauppanero, hän tekee usein sellaisia kauppoja toisella puolen rajaa.
— Etkö sinä tosiaankaan pelkää, että nämä petolliset vehkeet, joihin hän on sekaantunut, kohta häpäisevät nimemme ja saattavat vanhan isämme epätoivoon?
— Kuulehan, Lennart, tahdon olla vilpitön sinua kohtaan. Ja vaikka sinulla on se etu, että olet kymmentä vuotta nuorempi kuin minä ja sinulla siis luonnollisesti on paljon selvemmin näkevä katse ja parempi, terävämpi äly, täytyy sinun kuitenkin myöntää, että minä olen nähnyt vähän enemmän elämää kuin sinä. Mikä on oikeaa? Se mikä voittaa. Mikä on väärää? Se mikä häviää. Kuka on kavaltaja? Se joka hirtetään tänään. Kuka on isänmaan ystävä? Se joka huomenna laatii lakia. Sinähän tunnet Washingtonin; ken ei tuntisi aikansa suurinta miestä? No niin, olisipa hän joutunut tappiolle, englantilaisten vangiksi, ja hirtetty kapinoitsijana, niin olisi hänelle tehty oikein, ja hän olisi kuollut kavaltajana. Sattumalta hän voitti englantilaiset ja perusti uuden maailmanvallan; siinä hän myöskin teki aivan oikein, ja häntä pidetään nyt aikakauden mainioimpana isänmaanystävänä. Enfin, sinä seuraat kuninkaan lippua, minä valtakunnan. Jompikumpi meistä on kapinoitsija, jompikumpi isänmaanystävä; mutta oletko sinä vai minä, sen me saamme huomenna nähdä. Minä ennustan sinun puolesi joutuvan tappiolle lautapelissä; niinmuodoin on sinulla kaikki mahdollisuudet ansaita, jollei juuri nuoraa kaulaasi, niin kuitenkin kuula otsaasi, kun taas meitä ylistetään isänmaanystäviksi ja uskollisiksi vapauttajiksi. Se riippuu kaikki vain yhdestä kiekkauksesta, kuten isämme tapana on sanoa.
— Eikö siis mikään riipu kunniasta ja omastatunnosta, velvollisuudesta ja vakaumuksesta? Kuka on opettanut sinulle noita kammottavia oppeja, joihin mikä ryöväri hyvänsä voi maantiellä vedota pistäessään puukon toisen rintaan?
— Mieltäylentäviä nuhteita! Miten sinua kaunistaa, veikkoseni, tuo yhteiskunnallisten, rauhaisain avujen saarnaaminen tulevan vallankumouksen riehuessa! Sinä arvasit oikein, minä en ole niin monen uuden, maailmaa parantavan aatteen onnellinen keksijä. Minä olen viettänyt, kuten muistat, kaksi iloista, opettavaista vuotta eräässä maassa, jota nimitetään Ranskaksi. Se oli laho kanto, se Ranska, mutta täynnä tuhansia vihreitä vesoja. Siellä, hyvä Lennart, ymmärretään asia; siellä tietää nuori aatelisto, mitä aika vaatii. Alas itsevalta! Eläköön vapaus! Oi, minä olen nähnyt sen mainion maailmanpilkkaajan siellä Ferneyssä, ja hänen ennustavat sanansa kaikuvat vielä korvissani: "Kun viimeinen kuningas on hirtetty viimeisen papin suoliin, silloin vasta, ystäväiseni, tulee maailma onnelliseksi!"
— Ne sanat haisevat vereltä!
— Lapset ja naiset pelkäävät pieniä suoneniskuja; miehet tietävät paremmin, että ne estävät veren turmeltumisen. Suomi olisi todellakin mieletön, ellei se käyttäisi näin oivallista tilaisuutta luodakseen hartioiltaan itsevaltiuden. Vähän aikaa rauhattomuutta, me saamme ohjat käsiimme, ja kun alhaiso on saanut kylläksensä, kiristämme ohjaksia. Niin, hyvä Lennart, aiotaan tehdä Ranskassa: turhanpäiväinen, kolme viikkoa kestävä vallankumous on riittävä loihtimaan pois tuon tuhatvuotisen aaveen, jota sanotaan kuningasvallaksi, ja palauttamaan luonnollisen vaikutusvoiman aatelistolle. Noudattakaamme esimerkkiä ja pysykäämme ystävinä, soyons amis, Cinna!