— Muistatko, Detlof, pientä Metsälampea, kirkasta, kaunista järveä, joka oli neljä jalkaa korkeammalla Puruvettä ja josta sinä kerran huviksesi kaivoit ojan kapean metsäharjun poikki? Sinä tahdoit suoraa päätä laatia kosken, sinä uskoit varmasti voivasi pakottaa luonnonvoiman niiden rajojen sisään, jotka sinä katsoit hyväksi määrätä sille. Minä uskoin sinua, olinhan silloin lapsi, ja rakensin vesimyllyni tuohon pieneen, pauhaavaan puroon. Kaikki näytti meistä niin oivalliselta, vesi totteli sinun viittaustasi, putous oli valmis, eikä Metsälampi näkynyt vähintäkään kärsivän tuosta "pienestä suoneniskusta". Me lähdimme onnellisina kotiin lämpimänä kesäiltana ja olimme ylpeät siitä, että olimme tehneet kosken ja laatineet luonnolle lait. Yöllä kuulimme kummallista pauhinaa; sinä muistat, kuinpa pelästyimme! Me riensimme ulos — oli pimeää ja myrskyistä, ukkonen jyrisi ja vettä satoi kuin saavista kaataen. Me aavistimme jo, ettei luonto ollutkaan katsonut hyväksi totella meidän pöyhkeitä lakejamme, ja seuraavana aamuna näimme suuren erehdyksemme. Ylempänä olevan järven vesi oli noussut sateesta ja seurannut sitä uraa, jota olimme ohjanneet sen juoksemaan. Se oli huuhtaissut mukanaan minun myllyni ja kyntänyt syvän uoman löyhään santaharjuun; kaita ojamme oli muuttunut leveäksi, kuohuvaksi joeksi ja muutamassa tunnissa tyhjentänyt Metsälammen suureen Puruveteen. Pienen rakkaan järvemme sijalla, mistä ennen olimme onkineet monta ahventa, näimme ainoastaan kauhean, mustamutaisen liejukon ja sen keskellä ruman lätäkön, joka siitä pitäen oli sammakoiden asuinpaikkana. Mitä siitä sanot? Oletko niin aivan varma, ettei sen ojan, joka kaivetaan vallankumoukselle, kenties lopulta käy samoin kuin kävi meidän ojamme metsälammella?
— Minä olen varma ainakin yhdestä asiasta. Arvaatko mistä?
— En välitä arvoituksien arvailemisesta.
— Niin, minä olen varma siitä, että olet käsittänyt väärin kutsumuksesi ja valinnut virkasi hullusti. Sinä olet kuin syntynyt papiksi; kun sinulla on noin hyvä taipumus kauniiden vertauksien sommitteluun, olisi sinusta muutamassa vuodessa tullut täydellinen hovisaarnaaja. Onneksi olet vielä nuori ja ehdit vielä saada liperit.
— Eikö sinulla ole muuta sanottavaa minulle?
— On paljonkin. Olet nyt vasta kuullut alun. Tule mukaani, niin saat itse arvostella jatkoa.
— Vastaa ensin, onko se jokin kavalluskokous? Mihinkään sellaiseen en tule kanssasi.
— Kavalluskokousko? Hyi, Lennart, saatatko uskoa minusta sentapaista? Se on päinvastoin maan parhaimpien isänmaanystävien kokous, ja kaikki, mistä keskustellaan, koskee valtakunnan pelastamiskeinoja.
— Eiköhän olisi turvallisempaa sinulle ja sinun ystävillesi, jos olisin kokouksesta poissa? Sanon jo edeltäkäsin, pane se mieleesi, etten pidä velvollisuutenani vaieta mistään, mikä vahingoittaisi kuninkaan asiaa.
— Kuule mitä haluat, kerro mitä tahdot. Ketä me pelkäisimme? Emmekö ole lähettäneet liittokirjaa suoraan kuninkaalle itselleen? Eivätkö kaikkien meidän nimemme ole kirjoitettuina siihen niin selvästi kuin hanhenkynä koskaan voi piirtää totuuden kuninkaan silmäin eteen? Ja emmekö ole yhtä avomielisesti antaneet selityskirjaamme koko maalle? Sinä näet siis, pikku puhelias ystäväni, että tuskin saattaisit kertoa kuninkaalle mitään uutta meistä. Kuulepas, mitä annettiin sinulle kertomuksestasi Savonlinnasta?