— En, vastasi kapteeni Detlof.
— Veljesi ei valitettavasti saa tilaisuutta ansaita kannuksiaan taistelemalla Savonlinnan vanhaa sulttaania vastaan. Hastfehr on 20:ntena päivänä luopunut saartamisesta ja vetäytynyt takaisin Rantasalmelle. Tosin tuli hänelle ensi yömajassa herran käsky pitää puoliaan eikä antautua toivottomuuteen, mutta Hastfehr ei ollut mikään narri, hän oli saanut kyllikseen kirnupiimän juonnista ja varpusten ammuskelemisesta. Stedingk kiroili ja päivitteli, mutta Hastfehr vastasi: tehty mikä tehty, ja sillä hyvä.
Lennart tunsi veren nousevan päähänsä. Mutta hän oli liian viisas ja ylpeä hiipiäkseen huomaamatta pois.
— Kuka huolii enää tuommoisista joutavista? keskeytti toinen suomalainen majuri kärsimättömänä. — Asiaan, hyvät herrat, meillä ei ole aikaa menetettävänä. Keskustelkaamme kysymyksistä järjestyksessä. Ensin paroni L:n ja tituluksen kohtaus Ummeljoella. Olkaa hyvä, kertokaa meille hänen esityksensä.
— Rouva käskee tervehtimään — sanoi puhdasta ruotsia puhuva everstiluutnantti — että hän mielihyvällä näkee armeijan toimivan isänmaallisesti ja lupaa apuaan, joko sitten aseiden käyttämiseen tai rauhan saantiin. Vanhuksen ei pidä jättää päällikkövaltaa käsistään, vaan mennä kaikkine suomalaisine joukkoineen rajan yli ja yhtyä siihen 12000:ntiseen joukkoon, jonka rouva pitää valmiina meidän avuksemme. Siten luulee titulus sekä asiamme että meidän itsemme olevan täydessä turvassa.
— Mahdotonta! Sitä ei voida hyväksyä! huusi moni ääni.
— Sen minä sanoin hänelle jo heti, puuttui everstiluutnantti puheeseen.
Se olisi petosta. Se olisi eroamista.
— Ei mitään eroa! huudettiin kaikkialta.
— Kuka tässä puhuukaan erosta, sanoi viekkaannäköinen majuri. — Jos sotajoukkomme yhdistyy rouvan joukkoon, tapahtuu se vain kansakunnan turvaamiseksi. Vapaus, hyvät herrat, on se päämäärä, mihin me kaikki pyrimme.
— Ei mitään liittoa! Ei eroamista!