— En, mutta jos teidän majesteettinne käskee…
— Hyvä on. Sano Itä-Göötanmaan herttualle: ruohon kasvaessa lehmä kuolee.
— Se on tapahtuva. Onko teidän majesteetillanne muuta käskettävää?
— On. Varo niskojasi!… Allons, lähtekäämme!
Vaunut lähtivät liikkeelle, ajaja läiskäytti piiskaansa, mutta ennenkuin kuninkaan ajoneuvot ehtivät ulos portista, ratsasti Lennart Croneld jo täyttä neliä kappaleen matkan päässä maantiellä.
— Kukapa uskoisi — sanoi kuningas Ehrenströmille — tuon syntyneen dans les deserts de Savolacs, Savon erämailla, semmoisen kansan keskuudessa, jota ei saada juoksemaan vähemmällä kuin että sytytetään räjähdyskuula sen selän takana?
— Les betes trottent, les veaux dansent,[7] vastasi kamarikirjuri.
Hovitapoihin kuului pitkän aikaa pitää suomalaisia jonkinlaisina puolivilleinä, vaikka Sprengtportenin koulua käyneistä henkivartijarakuunoista olisi pitänyt huomata aivan päinvastaista.
Keskellä valoisaa kesäyötä, kun hienoinen varjoharso tuskin oli ennättänyt laskeutua Santahaminan kuusten tummille latvoille, ilmoitti vahdissa oleva upseeri Fredrik prinssille, että iltapäivällä lähetetty sanansaattaja oli palannut kuninkaalta saatuine vastauksineen.
— Vihdoinkin! huudahti prinssi, joka lyhyen hallituksensa ajalla oli ehtinyt oppia ainakin sen, että on levollisempaa nukkua valtikan alla kuin sitä kantaen, kun käsi on heikko. — Viivyit kauan! sanoi hän tulijalle, joka astua kopisteli hänen eteensä aivan sellaisenaan kuin hän oli hypännyt hevosen selästä.