— Käsky oli: kahdessatoista tunnissa. Minä olen viipynyt neljänneksen yhdeksättä, vastasi nuorukainen rohkeasti.
Nuo kahdeksan tuntia olivat tuntuneet prinssistä päivien pituisilta.
— Vastaus! Anna tänne! huudahti hän.
— Kuninkaallinen majesteetti käski minun tuoda sen suullisesti.
— Suullisesti? Ja tuollaisenko lemmensanansaattajan, postillon d'amourin? Kuninkaallisella majesteetilla on toisinaan kummalliset oikkunsa. No, pitääkö laivaston lähteä?
— En tiedä, teidän korkeutenne!
— Poika, tahdotko saattaa minut raivoon? Mitä kuningas vastasi?
— Hänen majesteettinsa vastasi: Sano Itä-Götanmaan herttualle: ruohon kasvaessa lehmä kuolee.
Prinssi katsoa tähysteli pientä pikalähettiään. Vähinkin poikamainen hymy suupielissä olisi tuottanut Lennart Croneldille, ellei juuri perikatoa, niin ainakin mitä suurimman vaaran päästä vapaakyydillä ulos ovesta ja joutua vartijoiden piestäväksi, ja sellaisen häväistyksen jälkeen olisi hänen soturiuransa ollut kerrassaan lopussa, sillä Fredrik prinssi luonteeltaan niin kiivas ja tuittupäinen, että hän useammin kuin kerran oli solvaissut itse kuningastakin. Mutta nuorukainen seisoi siinä niin järkkymättömänä, niin varmana ja totisena kuin rumpukapula; ei vähintäkään vilpillistä ivanhymyn vivahdusta näkynyt hänen rohkeilla kasvoillaan, ja se sai prinssin rauhoittumaan.
— Missä tapasit kuninkaan? kysyi hän. Lennart kertoi, miten hän kohtasi vaunut.