— Ei, nyt te laskette leikkiä, hyvä Croneld! Mutta suoraan sanoen, ystäväiseni, asiain näin ollen on minulla tuskin toivoa voida millään tavoin auttaa teitä ja teidän ystäviänne. Mitä saatan tehdä hyväksenne? Uusi kenraalinvirkani ei estä kuningasta sanomasta minulle hävyttömyyksiä, ja räätäli, joka on sievistänyt vestmanlantilaiseni, odottaa kärsimättömänä, milloin saan sotamarskinpalkkani. Nyt tulee suuramiraali, kuten näette, ja ihastuttaa meitä voitollansa. Kansa rupeaa kannattamaan sotaa ja teidän toiveenne menevät tuhat tulimmaisen tietä.
— Sallikaa minun muistuttaa, että voitto onkin pelkkä luulo, armeijan tyytymättömyys sitä vastoin hyvinkin varma. Päälliköt ja miehet nurkuvat ääneensä, että heidät laittomassa hyökkäyssodassa lähetetään ilman ruokavaroja, vaatteita ja varustuksia kuin uhrit teurastuspenkille. Ellei suostuta rauhaan ja valtiopäiviin, ottavat upseerit joukoittain eronsa ennen kuin saattavat isänmaansa vaaraan. Sota on loppuva tuskin alkuun päästyään, ja sen toimeenpanijat tuskin välttänevät Lewenhauptin kohtaloa. Mutta valitettavasti riippuu rauha keisarinnasta, eikä hän suinkaan siihen suostune asettamatta oman turvallisuutensa vuoksi muutamia ehtoja, ja koska hän, kuten on syytä otaksua, hyvin tuntee Suomen kansan yksimieliset toiveet, saattaa tapahtua, että hän vaatii Suomen tekemistä itsenäiseksi, Venäjän suojeluksen alaiseksi vallaksi.
— Kaiken tuon olette te, hyvä kapteeni, sanonut minulle jo satoja kertoja ennen, ja minä olen ollut kyllin heikko kuunnellakseni teitä, kun toivoin voivani hyödyttää isänmaata. Mutta tiedätteköhän, että se, mitä olette minulle puhunut, on hyvin valtiopetoksen tapaista, ja että minä voisin vangituttaa teidät paikalla, ja silloin olisi päänne jokseenkin löyhästi kiinni!
— Tehkää niin, teidän korkeutenne! Vangituttakaa vain mies, joka asiain ollessa nykyisellä kannallaan osoittaa teidän korkeudellenne ainoan tien isänmaan pelastukseen! Mutta muistakaa, että minulla on takanani armeija ja armeijan takana on kansa!
Prinssi, aina yhtä kiivas kuin epävakainen ja epäröiväkin, käveli edestakaisin huoneessa kahden vaiheilla, sillä hän oli suuttunut kuninkaaseen ja pelkäsi ehkä samalla myöskin joutuvansa syylliseksi kuuntelemalla tuumia, jotka miellyttivät hänen turhamielisyyttään, mutta kauhistuttivat hänen parempia tunteitaan.
— Kuka takaa — sanoi hän — ettette ole kuninkaan ostama vakooja? Vai miten on selitettävä, että uskallatte puhua minulle noin?
— Teidän korkeutenne, jos tahtoisitte kysyä ensimmäiseltä upseerilta, ensimmäiseltä aatelismieheltä, jonka tapaatte kadulla, on hän sanova teille samaa kuin minäkin, jos hän on suorapuheinen.
— Hyvä, hyvä, minä uskon teitä. Voittehan ymmärtää asemani, miten olen joka haaralta vakoilijoiden ympäröimä! Mutta tämähän vasta on kauhistus! Pelastaa valtakunta ilmikapinalla sota-aikana! Luulla olevansa vihollisen vallassa, vaikka vielä ollaan voittamattomina! Mitä puhutte Suomen kansan yksimielisistä toivomuksista! Olen luullut suomalaisia uskolliseksi kansaksi.
— Niin he ovatkin, mutta oman käsityskantansa mukaan. Heidän mielestään Suomi nykyisessä tilassaan on vain taakaksi Ruotsille, joka muka sen tähden sekaantuu alinomaisiin sotiin, kun taas Suomi itse joutuu turmioon, sortuu eikä sen varallisuus koskaan pääse vakavalle kannalle. Itsenäisenä tulisi se sitä vastoin puolueettomaksi alueeksi, molempien pohjolan suurvaltojen rajamuuriksi ja siten turvaisi onnellisesti Ruotsin itärajan.
— Venäjän suojeluksen alaisena!