— Minä luulen todellakin, että neidillä on vikoja.
— Varmasti on. Arkkitehdin pitäisi kerran sanoa minulle kaikki vikani. Silloin arkkitehti olisi vilpitön ystävä, ja minä saisin kerran oikein tietää ne. Minulla on niin ilkeä luonne, että minä melkein aina suutun, kun ma bonne rupeaa moittimaan.
— Lapsella on oikkuja, naisella sydäntä ja miehellä periaatteita.
— Minulla ei varmaankaan ole koskaan muuta kuin oikkuja, vastasi
Ringa. Milloin hyviä, milloin pahoja, ja enimmäkseen aivan syyttä.
Tietäkää, arkkitehti, minua värisytti, kun luin paroni Motte-Fouqué'n
Aallottaren. Sellainen hetkellinen olento minäkin olen, ilman
todellista sielua.
— Aallotar oli sielutta syntynyt luonnon alkuhaltiatar. Mutta hän rakasti ja muuttui kuolemattomaksi.
— Ritari Huldebrand, Lempi, petti hänet kuitenkin.
— Ritari ei ollut hänen arvoisensa. Ja kuitenkin Aallotar uhrasi kaikkensa rakkautensa tähden. Neiti ei ole valinnut itselleen huonoa esikuvaa. Jokainen Aallotar voi tulla kuolemattomaksi.
— Mutta koska hän on luonnon alkuolento, ei hän voinut kuolla ennen alkuaineita. Rakastaessaan Huldebrandia hän tuli kuolevaiseksi niinkuin me muutkin.
— Emmekö me elä paljon kauemmin kuin alkuaineet? Aallottaren satu on yhtä syvällinen kuin rakastettavakin. Lukekaa se uudelleen vielä kerran. Tämä myrsky on tyyntyvä, tämä maa on häviävä, nuo tähdet sammuvat, mutta todellinen rakkaus ei kuole; se seuraa sielujamme ikuisuuksien tuolle puolen.
Ringa oli vaiti. Syntyi äänettömyys, eikä kuulunut muuta kuin kulkusten helinä lumipyryssä metsän keskellä.