Se teki torjuvan liikkeen. Arkkitehti sieppasi kiinni sen ojennetusta kädestä; käsi oli jääkylmä. Hän päästi sen heti irti.
— Kuka olet sinä? toisti hän vielä kerran niin lujasti kuin saattoi, ja kylmä hiki valui hänen otsaltaan.
Haamu nyökkäsi päätään hitaasti, surullisesti ja vastasi tuskin kuuluvasti:
— Eräs Lithau!
Nuorukainen kaatui takaisin vuoteelleen. Kaikki musteni hänen silmissään. Kun hän uudelleen tuli tajuihinsa, oli haamu poissa ja kamari pimeä.
Kuin mielipuoli hän hypähti vuoteesta, katkeroituneena ilveistä, jotka jo toistamiseen kiusasivat häntä. Hän sytytti kynttilän ja tarkasti huoneen. Se oli tyhjä, mutta toisiin huoneisiin vievä ovi ei ollut lukossa. Sillä kertaa ei siis huoneeseen pääsemisen tarvinnut merkitä mitään kummittelua. Samasta ovestahan Ringakin oli tullut.
— Ken lienetkin, sinä viettelijä, pahahenki, joka minua ahdistat — olepa tästä tai toisesta maailmasta, niin et ole sittenkään saava minua valtoihisi! — huudahti Lithau suuttuneena. On olemassa vain yksi ainoa keino. Tuo onneton paperi ei suo minulle mitään rauhaa. Jos se palaa, palaa siinä minun nimeni, mutta Ringa Littowin nimi on jäävä puhtaaksi!
Ja niin sanoen hän veti kiireesti kuin kuoleman hädässä, ikäänkuin itseään peläten, asessori Jaakko von Littowin tunnustuksen taskustaan, ja vasen käsi otti palavan kynttilän, oikea piti paperia.
Silloin tarttui joku voimakkaasti hänen oikeaan käteensä. Hän käännähti katsomaan. Hänen takanaan seisoi, kalpeana ja juhlallisesti, eversti, paroni Littow.