— Niin, herra paroni. Tiedättekö, mitä tämä paperi sisältää?
— En. Tiedän vain, että se kuuluu Linnaisten sukuarkistoon ja on tärkeä paperi.
Ja eversti levitti paperin auki lukeakseen sen. Mutta arkkitehti pidätti häntä.
— Herra paroni, sanoi hän, oli kerran mies nimeltä Lysias, jolla oli kylliksi kaikkea, mitä elämässä on onnellista ja toivomisen arvoista: terveyttä, rauhaa, riittävästi varoja, puhdas omatunto, rakastettava perhe, ihmisten kunnioitusta, ja kunniakas, tahraton nimi. Tuo Lysias löysi sattumalta Delfoin temppelin portilla sinetillä suljetun kirjan, jonka kanteen oli kirjoitettu: tässä kirjassa on kohtalosi. Kiihkeän halun valtaamana Lysias tahtoi murtaa sinetin, mutta samassa hän kuuli oraakkelin äänen sanovan: Lysias, uhraa kohtalottarelle! Silloin mies hämmästyi ja sanoi, tietämättä varmaan, mitä oraakkeli tarkoitti: joko on minun uhrattava onneni tai tämä kirja. Mutta hän uhrasi mieluummin kirjan sellaisenaan ja säilytti siten onnensa koko elämänsä ajan.
Eversti punnitsi paperia miettien kädessään ja sanoi:
— Kreikkalainen sallimus oli sokea ja vaati sokeutta. Mutta meidän kohtalottarinamme ovat kaitselmus tuolla ylhäällä ja omatunto täällä alhaalla. Minulla ei ole mitään pelättävää; minä murran sinetin.
— Seis! Vielä hetkinen! Saattaa näyttää siltä, kuin minä olisin julkeana ja omanvoitonpyyntöisenä tahtonut tunkeutua herra paronin perheeseen. Tuo paperi todistaisi syyttömyyteni, mutta se häiritsisi rauhaanne, herra paroni, ja vahingoittaisi tyttäriänne. Älkää sitä lukeko … polttakaa se! Uhratkaa se synkille kohtalottarille, jotka ovat kehränneet Viheriän kamarin onnettomat vaiheet, ja minä lupaan herra paronille, etten koskaan enää läsnäolollani häiritse vieraanvaraisen Linnaisten kartanon rauhaa…
— Jo riittää, hyvä herra. Minä otaksun teidän tarkoittavan hyvää … olenpa siitä varmakin. Ja jotteivät mitkään oudot perusteet näyttäisi vaikuttavan päätökseeni, niin sanon, ennenkuin luen tämän paperin, että minä kunnioitan teitä au fond, itse asiassa — että minä pidän teitä arvossa lahjakkaana, taitavana kunnon miehenä… Minä annan teille luvan, jos sitä vielä toivotte, koettaa voittaa tyttäreni rakkauden … mutta vain yhdellä ehdolla: että muutatte nimenne.
— Muutamia päiviä takaperin olisin siihen vastannut empimättä kieltämällä. Nyt — olkoon se teidän vallassanne. Tuo paperi on vastaava puolestani, mutta olkoon se ennemmin ikuisesti mitään ilmoittamatta!
Eversti katsoi kauan ja terävästi Lithauta. Hän nähtävästi kävi sielussaan taistelua.