— Herra Lithau — sanoi hän lopulta — teidän ajatuksenne ovat yleviä, mitä pidän minä lukua sukuperästänne? Ottakaa tyttäreni, jos hän suostuu, ja pitäkää nimenne, koska olette niin itsepäinen. Mutta jottette luulisi minua uteliaammaksi kuin minun ikäiseni miehen sopii olla, niin — tässä on paperi; minä en lue sitä. Te saatte tehdä sillä mitä tahdotte!
Ja eversti pyyhki pari suurta hikikarpaloa korkealta otsaltaan.
Vastaamatta Lithau otti paperin ja sytytti sen pitäen sitä vakavin käsin kynttilän liekissä. Omituinen surumielinen hymy väikkyi hänen huulillaan. Kellastuneessa paperiarkissa hän uhrasi kohtalottarille häneltä ryöstetyn, lainmukaisesti hänelle kuuluvan loistavan nimen, esi-isäinsä urotekojen perinnön, mahdollisuuden päästä korkeaan asemaan yhteiskunnassa, varmuuden niiden ikuisesta kiitollisuudesta, joiden hyväksi hän uhrasi sen uhrin, mutta jotka eivät nyt edes aavistaneetkaan sitä. Mutta mitäpä siitä? Nyt vasta hän tunsi selvästi ja ylväin tuntein, että hän oli Littowin nimen arvoinen — ettei mikään niistä urhoollisista miehistä, joilla kerran oli Littow-nimi, ollut omistanut sitä kunniakkaampana kuin hän, heidän halpa, huomiota herättämätön jälkeläisensä, jolla oli sama nimi kenenkään siitä tietämättä kätkettynä syvälle oman povensa pohjaan.
Asessori Jaakko von Littowin tunnustus oli kotvasen kuluttua tuhkana. Liekin kirkkaimmilleen leimahtaessa arkkitehti oli aivan selvästi huomaavinaan puoliavoimessa ovessa seisovan Viheriän kamarin kummituksen ja tuhkanharmaana haamuna katsoa tuijottavan häneen. Mutta hän oli vaiti.
— No niin — sanoi eversti tuntien kuin olisi epämääräinen levottomuus poistunut hänen mieltään painostamasta, kun hän katsahti hiiltyneeseen paperiin, missä vielä saattoi selvästi erottaa Jaakko Lithaun nimen — saanko nyt kysyä, mitä se vietävä tuherrus sisälsi?
Arkkitehti hymyili.
— Ei mitään muuta, vastasi hän, kuin todistuksen, että Littowit ja Lithaut olivat muinoin jollakin lailla sukua toisilleen. Mutta siitä on jo siksi pitkä aika, ettei enää maksa vaivaa puhua asiasta.
— Eikö mitään muuta? virkkoi eversti vähän kummastuneena vastaukseksi. — Mutta eihän siinä mitään pahaa ollut, hyvä herra … herra … parbleu, onpa hauskaa, että saan pitää arkkitehtiä kaukaisena sukulaisena ja esittää arkkitehdin sellaisena Annalle…
— Hyvin kaukaisena, herra paroni, enkä minä siis sentähden voi vaatia mitään tuttavuuden kunniaa.
— Vai niin, vai niin … myöntäkää, nuori ystäväni, että tuossa aatelittoman ylpeydessä on yhtä paljon kirpeyttä kuin meidän tunnetussa aatelisylpeydessämmekin! Mutta puhuaksemme Annasta ja koska ei ystävyytemme toivoakseni enää tarvitse pelätä haaksirikkoja, niin saanen ehkä, ollen isä, kysyä, alkoiko teidän rakkautenne viime talvena Helsingissä.