— En, en hiukkaakaan. Ilma on niin ihana kuin suinkin saattaa toivoa. Mutta minä en vaadi sinua lähtemään mukaani. Olisi kohtuutonta riistää isältä ilo saada puhella kanssasi. Allons!
— Minä tulen laiturilta. Vene on saanut pahan vuodon. Sillä ette voi lähteä vesille panematta henkeänne alttiiksi.
— Mutta se ei ole mahdollista. Vene on uusi ja vahva. Olin viimeksi eilen sillä soutelemassa.
— Minä vakuutan teille, rouvaseni, että sillä on aivan mahdoton lähteä. Sallikaa minun siis saattaa teidät takaisin kotiin.
— Mitä tarkoitat? Mon petit coucou'han sanoo sen semmoisella äänellä kuin hän olisi riitakukko! Ehkäpä vielä kotkakin!
— Ei ainakaan kaksipäinen kotka, rouvaseni.
— Assez de paraboles, jättäkäämme vertaukset! Minä annan sinulle hyvän neuvon, ystäväiseni. Kun toisen kerran tulet tervehtimään vanhaa isääsi, koeta olla vähän kohteliaampi äidillesi. Kohteliaisuus kaunistaa nuorukaista, eikä nuori aatelismies saa koskaan luopua hyvistä tavoista. Mutta nyt olemme jo lähellä laituria, ja minä voin tulla toimeen avuttasi.
— Katsokaa, rouvaseni, korin viejät ovat pysähtyneet, sitä ei ole viety laiturille asti. Tahdotteko tietää, kuka on syynä siihen? Minä, rouvaseni.
— Kuinka? Sinäkö? Ja miksi, jos uskallan kysyä?
— Minulla on syyni. Jos menette edemmä, tapaatte sillan luona veneenne rikottuna ja vettä täynnä. Tahdotteko tietää, kuka sillä tavoin on rohjennut estää teidän matkanne? Minä, rouvaseni.