— Mutta oletko hullu? Mieletön poika, et tiedä, mitä olet tehnyt!
— Tiedän, rouva, ja juuri sentähden, että tiedän, mitä olen tehnyt, uskallan puhua teille tällä tavoin. Te kohtelette minua kuin lasta, narria, käenpoikaista! Minä voisin pitää teitä vielä pahempanakin… Niin, älkää katselkokaan minua noin, ette enää peloita minua vitsalla. Muistan vielä päivän, jolloin poikana ollessani löin kamarineitsyttänne kasvoihin sentähden, että hän nimitti suomalaisia luontokappaleiksi. Silloin panitte minut nurkkaan häpeämään, rouvaseni, ja annoitte minun seisoa siellä koko päivän ruoatta. Niin tosiaankin, en ottanut vastaan sitä kakkua, jonka te sitten illalla tarjositte minulle lepyttääksenne isääni: olisin mieluummin kuollut nälkään, kuin ottanut mitään teidän kädestänne. Tiedätteköhän, rouvaseni, että minä voisin saattaa teidät pahempaankin häpeäpaikkaan, missä ette kuolisi nälkään, mutta jossa sensijaan menehtyisitte häpeästä, sillä jokainen rehellinen ihminen Suomessa osoittelisi teitä sormellaan. Hyi, rouva! En haluaisi olla teidän sijassanne, punehtumassa oman poikapuoleni edessä.
Ylpeä rouva oli astunut askeleen taapäin, iskien nuorukaiseen katseensa, joka oli terävä kuin tikarinpisto. Hänen poskilleen nousi hehkuva puna, ja hän antoi Lennartin puhua suunsa puhtaaksi ainoastaan sentähden, että hän koetti, vaikka turhaan, hillitä vihaansa. Hän tapaili sanoja, mutta sai vain huudahdetuksi:
— Hän on hullu! Eikö kukaan pelasta minua tuon häpeämättömän narrin käsistä!
Mieletönnä harmista ja raivoissaan vanhan isänsä nöyryytyksestä jatkoi
Lennart:
— Oh, rouvaseni, minä tiedän vallan hyvin tulleeni sopimattomaan aikaan ja tiedän, että te, jos olisitte Medusa sen sijaan että olette kaunis ja ylhäinen hovinainen, muuttaisitte minut mielellänne heti paikalla kiveksi. Onneksi ei teidän voimanne ulotu aivan niin pitkälle. Eikö niin, te lähtisitte hyvin mielellänne Patasaloon, missä teitä odotetaan ja missä kovin kaivataan teidän rakastettavaa seuraanne, koska te olette siellä päähenkilönä ja muut ovat vain pelkkiä pelinukkeja. Tahdotteko, että luettelen, keitä ne muut ovat? Ensiksikin kenraali von Guntzelin lähettiläs, kapteeni Ladov, teidän jälkeenne tärkein henkilö tuossa arvoisassa seurassa. Sitten kaksi tai kolme muuta venäläistä upseeria, kaksi tai kolme parasta rajavakoilijaanne ja vihdoin toistaiseksi vielä määräämätön luku luotettavia upseereita paroni Hastfehrin armeijasta, kaikkiaan noin viisitoista, mutta te olette varustautunut ottamaan vastaan kaksikymmentä. Sen lisäksi olette vielä koettanut saada osaksenne sen kunnian, että itse paroni Hastfehr tulisi saapuville, mutta hän on varovainen, hän tahtoo odottaa asioiden kehittymistä pääarmeijassa ja on toistaiseksi pysynyt erillään teistä.
— Jo riittää!
— Ei, rouvaseni, vielä ei riitä; minä sanon teille senkin, mistä olette aikoneet keskustella saaressa. Ensimmäinen tarkoituksenne on yllyttää kapinaan paroni Hastfehrin armeijaosasto, joka piirittää Savonlinnaa. Tuon joukon te toivotte lakkaavan tottelemasta kuningasta ja vetäytyvän takaisin rajan yli. Mutta te ette tyydy niin vähäiseen kavallukseen. Te olette yhteydessä Haminaa vastaan matkaavan pääarmeijan tyytymättömien kanssa. Teillä on suunnitelmia, joita tuskin rohkenen mainitakaan ja jotka, jos ne onnistuisivat, kokonaan muuttaisivat maamme tilan. Myöntäkää, rouvaseni, että jos minä olisinkin teidän pieni käkösenne, te ette nyt kuitenkaan istu käen kukuntapuun alla, jossa voi olla varma toiveiden toteutumisesta! Eikö niin, te tahtoisitte mistä hinnasta hyvänsä mennä Patasaloon järjestämään tuota kaikkea? Te olette raivoissanne siitä, ettette rangaistuksetta saa häväistä kunniallisen miehen nimeä, miehen, joka on osoittanut teille niin suuren kunnian, että on ottanut teidät perheeseensä, ja mitätöntä poikaraukkaa, joka rohkenee estää teitä tulemasta maanne pettäjäksi. Olkaa hyvä, kuulkaa minua, rouvaseni! En tiedä, kuinka kauas olette tuumianne edeltäpäin laskenut tai minkä osan suuresta saaliista olette itsellenne määrännyt; mutta vastatkaa minulle: minkä kohtalon aiotte sitten vanhalle isälleni?
Lennart ei enää jaksanut jatkaa. Hän oli syytänyt sydämestään kiivaita, tuimia sanoja, joita tässä olemme koettaneet järjestää yhtenäisempään järjestykseen. Nyt hän nojautui kalpeana ja vapisevana rantatien aitausta vasten. Vuoro oli tullut hänen vastustajalleen, joka sillä aikaa oli ehtinyt tointua hämmästyksestään ja istuutunut kivelle tien viereen. Kun Lennart oli lopettanut, vastasi hän ylenkatseellisesti:
— Koska herra poikapuoleni on niin hyvin tietävinään minun asiani, sallinee hän minunkin kysäistä hänen asioistaan. Oletko itse sepittänyt tuon pienen conte fantastique'si, haaveellisen tarinasi, jossa näkyy olevan oikein hauskoja muistoja lastenkamarista, vai onko joku muu ottanut vaivakseen olla kuiskaajana?