— Ei, rouvaseni, sepitys ei ole minun tekemäni. Se on käden, joka ei liene teille aivan tuntematon; ja minä voin näyttää teille käsialan.
— Se olisi sangen hupaista.
— Kas tässä, tunnetteko tätä kirjettä?… Ei, minä pyydän, sallikaa minun toistaiseksi säilyttää se muistona teiltä.
Rouva Croneld tunsi Sprengtportenille kirjoittamansa kirjeen. Tuon hurjapäisen pojan käsissä saattaisi se tulla vaaralliseksi. Joka tapauksessa voisi poika ehkäistä hänen tuumiaan. Ei ollut hyvä ärsyttää häntä äärimmilleen. Täytyi millä hinnalla hyvänsä saada hänet pysymään vaiti, kunnes suunnitelmat kypsyisivät eikä hänestä enää olisi vaaraa. Mutta hänellä olikin itsepäisessä päässään enemmän ymmärrystä kuin majuritar oli saattanut aavistaa. Täytyi siis menetellä taitavasti ja hyväksyä aikakauden valtioviisauden vallitseva periaate: "il faut dissimuler", täytyy teeskennellä.
— Sano minulle, ystäväiseni — jatkoi siis rouva Croneld taas hymyhuulin — paljonko maksoit tuosta kirjeestä Sharpille?
— Te laskette leikkiä, rouvaseni! Mistä minä olisin saanut kultaa ostaakseni niin kalliin paperin? Minä otin sen häneltä: se oli yksinkertaisempaa.
— Saanko olla utelias ja kysyä, mitä aiot tehdä sillä?
— Se riippuu teistä itsestänne.
— Sinä pidät siis minua vankina, jonka täytyy kokonaan antautua sinun armoillesi. Enfin, sinä tahdot edeltäkäsin määrätä menettelytapani ja syöstä minut turmioon, ellen aivan tarkalleen seuraa sinun viisaita neuvojasi?
— Rouvaseni, jos olisin tahtonut saattaa teidät perikatoon, olisin antanut teidän estämättä lähteä Patasaloon. Teitä nimittämättä olen ilmoittanut kokouksesta etuvartijoille, jotka eivät kuulu teidän puoluelaisiinne, ja hyvin luultavasti lähtee juuri nyt Punkaharjulta veneentäysi miehiä vangitsemaan teidän liittolaisianne siitä satimesta, jonka te itse olette virittänyt.