Tuskin se oli sanottu, kun jo hyvin sattunut korvapuusti, sitä voimakkaampi, koska se tulla läimähti aivan odottamatta, kaatoi pitkän puhujan maahan.
— Kyllä opetan sinut, roisto, vastaamaan kohteliaasti, kun kysytään uskollisuutta ja kunniaa! huudahti rohkeasti pieni kersantti, jonka kättä annettu kuritus särki. — Ja te muut — jatkoi hän, välittämättä Tikin uhkaavista silmäyksistä — tiedän kyllä joidenkuiden teistä olevan valmiita myymään ruumiinsa ja sielunsa viinaryypystä tai tupakkamällistä, ja ken sen tekee, hän saa vielä kerran nuoran kaulaansa, ellei häntä sitä ennen ruoskita pois talosta kuin koiraa. Mutta minä tiedän myös useimmat teistä rehellisiksi, kuninkaan ja maan puolta pitäviksi, jotka nauratte tuommoisille paperirääsyille, kun ne tahtovat ryöstää teiltä hyvän omantunnon. He ovat riistäneet puolet meidän laajoista, kauniista kalavesistämme, ja nyt he haluavat ostaa loputkin armoleivällänsä, ikäänkuin ei meillä itsellämme olisi viljavia kaskia ja voimakkaat käsivarret hankkiaksemme, mitä tarvitsemme. Mutta milloin on savolainen vastannut semmoisiin kysymyksiin muulla kuin kirkkaalla säilällä ja lentävällä lyijypalalla kivääristä? Menkää Kuopioon, menkää Mikkeliin ja muuanne missä Savon ja Karjalan vaakuna on maalattuna kirkkoihin tai tulliportteihin, kaikkialla saatte nähdä jännitetyn jousen tai kaksi käsivartta, jotka paljastetuin miekoin ojentuvat toisiaan vastaan. Sillä tavoin on meiltä ennen kyselty täällä rajalla, ja samoin olemme me vastanneet. Jos joukossanne on ketään, joka nyt aikoo luopua isänsä tavoista ja vastata kavaltamalla maansa, niin astukoon hän esiin!
Ei kukaan tullut esiin. Mutta savolainen on älykkäin suomalaisista veljistänsä. Jos Lennart Croneld olisi puhunut pohjalaisille, — olisi hän jo luultavasti saanut vastaukseksi kiven otsaansa tai eläköönhuudon. Kerimäkeläiset olivat kyllä yhtä rehellisiä ajatuksiltaan, mutta heidän ei ollut tapana hätäillä. Sama torppari, joka aamulla oli niin nöyrästi taipunut majurin vihanpurkauksesta, otti nyt puhuakseen ja arveli, että he kaikki kyllä tahtoisivat olla kuninkaan ja maan puolella, mutta kaikki myöskin mielellään eläisivät rauhassa.
Se ehto ei miellyttänyt nuorta ja kuumaveristä kersantti Croneldiä. Hän oli valmis taaskin kuohahtamaan suuttumuksesta, mutta samassa kuului takaa hänen isävanhuksensa tuttu ääni.
— Lakit pois, te kytkettävät mullikat! — huusi majuri iloisesti, käyttäen tavallisia hyväilysanojaan — lakit pois kersantti Croneldin edessä; hän on puhunut kuninkaan kanssa, niin pieni kuin onkin! Pikkuinen ja terävä, vai mitä arvelet sinä, Kumma, sinä vanha rämeikkö? Oletko ennen nähnyt hoikempaa humalasalkoa jääkärin nuttuun puettuna? Ja tiedättekö, mitä kuningas on sanonut hänelle? Kuningas on sanonut luottavansa meihin kuin rauta-aitaan täällä valtakunnan rajalla, ja ken ei minun kanssani huuda "eläköön kuningas!" sen piru perii ja se saa kulkea janoissansa kuin ankka heinäparvella joulusta juhannukseen.
Sitä puhetta ymmärsivät kaikki. Lakit lensivät ilmaan ja savolaiset unohtivat arvelunsa eläköötä huutaessaan.
— Isä, minä tahtoisin puhua teille muutaman sanan, ennenkuin lähden, virkkoi Lennart.
— Viisasteleeko hän? kysyi majuri, hämärästi aavistaen, että oli tapahtunut jotakin hänen tietämättään.
Kersantti asettui rintamaan, tervehti ja sanoi:
— Käskeekö herra majuri antamaan raportin?