— Niin, tule poikaseni, tule, sinä ovela veitikka! vastasi majuri, unohtaen ihastuksissaan itse säännöt ja jääkäritakinkin. — Ja te, nälistyneet papuhaukat, lihottakaa itseänne tässä sen aikaa, kun poikani ilmoittaa ja kertoo, mitä kuninkaalla on vielä sanomista meille.
Saavuttuaan majurin vaatimattomaan huoneeseen — jonka kalustona oli telttasänky, pöytä, pari vanhaa nahkatuolia, joista täyteaine kurkisti esiin, muutamia aseita seinillä, pari ketunnahkaa oven pielessä, niiden yläpuolella muutama hirvensarvi, sitten vielä lautapeli, savituoppi kaljaa, tupakkapöytä, piippuhylly, lakikirja, raamattu, pahoin turmeltunut sotaväen harjoitussääntö ja vihdoin puukehyksissä kolme huonoa vaskipiirrosta, jotka olivat kuvaavinaan Kaarle XII:ta, Adolf Fredrikiä ja Kustaa III:ta — sai Lennart osakseen odottamattoman kunnian, jota ei koskaan ennen ollut tapahtunut hänelle katona. Isä tarjosi hänelle merenvahapiippua ja lisäsi kehoittavasti katsahtaen tupakkarasiaansa:
— Saattaisitpa koettaa minun nurkantakaisiani!
Lennart häpesi noudattaa isänsä kehoitusta ja vastasi, ettei hän vielä ollut oppinut tupakoimaan.
— Miten hyväksi näkee — sanoi vanhus — miten hyväksi näkee. Se johtui siitä, että olet saanut armon puhutella majesteettia. Mutta kerropas nyt minulle, miten pääsit sellaiseen kunniaan.
Lennart kertoi avomielisellä tavallaan, minkä lukija jo tietää hänen kahdesta kohtauksestaan kuninkaan kanssa, eikä jättänyt mainitsematta sitä eriskummallista vastausta, joka hänen käskettiin viedä Itä-Göötanmaan herttualle. Se huvitti sanomattomasti vanhaa sotilasta.
— "Ruohon kasvaessa kuolee lehmä!" toisteli hän. Eipä moista kuultu. Se oli, piru vieköön, sukkelasti sanottu! Olisipa hauska tietää, onko hän koskaan harjoitellut karjanhoitoa? Niin, sillä tavoin voi kyllä sattua keväällä, kun meillä on rehunpuute täällä Savossa ja kun olkikatotkin on syöty tuon siunatun talven aikana. Mutta mitähän majesteetti sillä oikeastaan tarkoitti?
— Minä ajattelin, isä: se ei koske minuun.
— Sattuvasti, poikaseni, sattuvasti kuin kengittäjän vasara hevosen kenkään. Eipä tiedä, vaikka se vastaus olisi pelastanut kuninkaan hengen. Majesteetin pelastaminen on Croneldeilla aivan tapana. Minä pelastin kuningasvainajan Liperin mäissä ja sain tämän rasian, kuten tiedät; minä kerron sinulle sen ihmeellisen tapauksen, kenties et ole kuullut sitä ennen.
— Sen on isä jo kertonut monta kertaa…