— Ei tee mitään, voit hyvin kuulla sen vielä kerran. Minä olin siihen aikaan joukkoineni Juvalla, ja oli perhanan huono keli kevätkesällä…
— Suokaa anteeksi, isä, mutta muistelen isän joskus sanoneen, että isoisällänikin oli kerran onni tehdä Kaarle XII:lle jokin palvelus?
Ainoa keino päästä tuon hyvän majurin juttuja kuulemasta oli puheen johdattaminen hänen isäänsä ja isoisäänsä, joita hän muistoissaan kunnioitti puolipyhimyksinä.
— Vai niin, vai et sinä muista sitäkään juttua, pakisi vanhus, jota oli helppo johtaa syrjään. — Nuori väki on kuin seula, siinä ei pysy mikään. Ei hän ollut sinun isoisäsi, vaan minun, Rutger Croneld, hän oli ratsumestarina Kaarle Maunu Rehbinderin suomalaisessa rakuunajoukossa. No niin, hän veti Narvan luona Kaarle XII:n ylös suosta, ja siinä rymyssä jäi kuninkaalta oikea kinnas lätäkköön. Heti ojensi isoisäni hänelle oman kintaansa sijaan, ja sitten kuningas ratsasti kuin leimaus vinkuvana rajuilmana vihollisten keskelle. Minun isoisäni oli vaikeampi saada hevosensa siitä kirotusta rapakosta, eikä hän sentähden heti päässyt seuraamaan, ja kuinka hän siinä lieneekin kouriessaan sammaleissa löytänyt kuninkaan kintaan. Siinä ei ollut aikaa arvella, mikä on omaa ja mikä toisen. Kuningas oli saanut isoisäni kintaan ja sillä hyvä: isoisäni otti kuninkaan kintaan ja ratsasti herransa jälkeen kuumimpaan kuulasateeseen. Tuossa tuokiossa sai Rutger Croneld musketin kuulan rintaansa ja keihäänpiston läpi ruumiinsa, mutta se ei vielä riittänyt hänelle, hän lyödä läimäytteli vielä ympärilleen kuin pakana, kunnes sai pikku tykinkuulan otsaansa, ja siinä oli vihdoinkin kylliksi. Seuraavana päivänä löytyi hän sieltä kuin kelpo mies konsanaankin lepäämässä monen muun vieressä verisessä lumessa; hänet tunnettiin vaatteista, sillä päästä ei enää ollut paljon tietoa — ja sitten isäni sai hänen vaatteensa, sillä hän oli silloin semmoinen poikanulikka kuin sinä ja palveli halpana vapaaehtoisena rakuunajoukossa. Kukaan ei tullut ajatelleeksi kintaita ennenkuin kahdeksantoista vuoden kuluttua, kun isäni eräänä päivänä löysi Rutger-vainajan rautakäsineet jostakin romuläjästä ja keksi oikean käden kintaan ranteesta sisäpuolelta kuninkaallisen nimimerkin kuninkaallisine kruunuineen. Hän oli siihen aikaan kapteenina helsinkiläisjoukossa, isävainajani, ja hänet lähetettiin Kristiinanhaminaan retkelle Norjaa vastaan. Silloin pälkähti hänen päähänsä ottaa kinnas mukaansa, hän tahtoi antaa sen takaisin oikealle omistajalle. Tässä on teidän majesteettinne omaisuutta, sanoi hän, ja miten minä olen sen saanut, sitä en, piru vieköön, voi käsittää. Siihen kuningas naurahti — hän oli siihen aikaan hyvällä tuulella, ja muisti hänellä oli kuin vuoden vanhalla hevosella — ja sanoi isälleni: sen vaihdoin minä Rutger Croneldin kintaaseen, kun hän Narvan luona kiskoi minua hiuksista. Hänelle en saanut sitä palkituksi, sanoi kuningas, mutta pidä kinnas panttina; kunhan tulee paremmat ajat, niin palkitsen minä sen hänen pojalleen. — Kaikkia vielä, sanoi Jokinen, kun sai ämmän sudenkuopasta. Kuningas kaatui senjälkeen, ja isävainajani sai, kapteeninarvostaan, haavoistaan ja viidenkymmenen plootun palkasta huolimatta, nähdä nälkää koko ikänsä. Mutta vähät siitä, eläköön kuningas! Mitä teet, sen edestäsi löydät, sanoo sananlasku; minä olen saanut kultarasian, ja sinä voit aikaa myöten saada kunniamerkin, jos pysyt lujana.
— Onko isällä kinnas tallella? kysyi Lennart, joka jo siitä lähtien, kun alkoi muistaa, oli kymmeniä kertoja kuullut saman jutun ja aina yhtä innokkaasti ihastunut ajatellessaan Narvaa ja sankarikuningasta.
— Elleivät rotat ole sitä syöneet, mitä ne toivoakseni eivät ole uskaltaneet tehdä, pitäisi sen vielä olla vaatekammion kaapissa isoisäni luotien lävistämän hatun ja vanhojen pistoolikoteloiden vieressä, vastasi majuri.
Nuorukainen oli hetkisen vaiti ja mietiskeli itsekseen. Sitten hän sanoi.
— Nyt minun täytyy lähteä Savonlinnaan.
— Joko nyt? Etkä vielä ole ehtinyt kertoa mitään veljestäsi Detlofista, etkä siitä, mitä olet oppinut Viaporissa. Tunnetko vasemman ja oikean harjoituksissa, nulikka?
— Senhän isä itse jo opetti minulle, kun opin kävelemään.