— Mitä? — huusi tuo mahtava mies — onko täällä ketään, joka uskaltaa vastustaa valtakunnan säätyjä ja perustuslakeja? Ettekö tiedä, että tulee valtiopäivät vielä tänä syksynä ja että tuomitaan hengiltä kaikki, jotka ovat kehoittaneet sotaan tai estävät rauhaa? Tämä sota on laiton, sentähden vetäytyy koko armeija takaisin omalle alueellemme. Minä en sano mitään; kukin tekee, miten parhaaksi näkee. Mutta kyllä olisi viisaampaa mennä kotiin katsomaan vaimoa ja lapsia kuin ensin joutua vihollisen käsiin elävänä paistettavaksi ja sitten menettää päänsä valtiosäätyjen edessä.
— Hän on oikeassa! huusivat nyt useat äänet, jotka siihen asti olivat pysyneet vaiti.
— Oli miten oli — vastasi Lennart mieletönnä suuttumuksesta — mutta sen minä sanon, että sotamies, joka noin puhuu kuninkaan ja päällikön käskyjä vastaan, on ansainnut joutua sotaoikeuden eteen ja tulla ammutuksi neljänkolmatta tunnin kuluessa.
— Käskyjä tulee totella, myönsi moni jääkäri.
— Mutta minä sanon, ja sen tietävät kaikki pääarmeijassa, että kuningas itse on asian puolella, jatkoi vääpeli. Hän katuu nyt, että on aloittanut sodan, ja on olevinaan pakotettu rauhaan. Sentähden hän on pyytänyt keisarinnaa lähettämään viisikymmentätuhatta miestä tuhoamaan meidät, jos viivymme viikkoakaan kauemmin Venäjän alueella.
— Siinä kuulitte! Kuninkaan tahto on, että menemme kotiin! huusi moni joukosta.
— Hän valehtelee. Hän luulee teitä tuhmiksi tallipässeiksi! Eikö täällä ole ainoatakaan kunniallista miestä, joka vielä muistaisi, mitä hän on velkaa kuninkaalle ja maalle? huudahti kersantti kiivaasti.
Mutta vääpelin voimakkaammat keuhkot ja puhetaito hämmensivät hänen äänensä. Päätodiste, että kuningas itse oli suostuvainen kaikkeen, ratkaisi asian.
Silloin laskeutui raskas käsi Lennartin olkapäälle. Hän katsahti taakseen ja näki ihmeekseen vanhan Turkin.
— Hän seisoo tuolla katoksen luona, nyökäytti korpraali salaperäisesti.