— Voyons, saamme nähdä. Eikö mitään uutta Hastfehrilta?
— Ei mitään. Sanotaan paroni Schultzin kulkevan osastoineen
Savonlinnaa kohti.
— Minä luotan Hastfehriin. Savolaiset ovat kaukana. Sinne asti ei levinne tartunta Husulasta. Sitäpaitsi on minulla Stedingk.
— Voi, sire, tähän asti olen pitänyt kunnianani olla suomalainen. Suokoon Jumala, ettei teidän majesteettinne kohta tarvitsisi ajatella toisin.
Kuningas kävi miettiväiseksi.
— Ei, sanoi hän, älkäämme epäilkö kansan kunniallisuutta. Katsokaa, tuo mummo, joka teki minulle kunnian kutsumalla minut tänään risti-isäksi — kuusiviidettä vuotta on hän totellut toista hallitusta eikä hän kuitenkaan voi olla nimittämättä minua maan isäksi.
— Risti-isän lahjan toivo on kenties auttanut hänen muistoansa!
— Te olette epäilijä, ystäväni; muutamissa tapauksissa olen nähnyt kylliksi ollakseni samanlainen. Mutta epäilisinkö suomalaisten uskollisuutta sentähden, että muutamat… Ei, ystäväni, tuo äskeinen kansan keskuudesta tullut ääni on lohduttanut sydäntäni. Au revoir, siis kirkolla täsmälleen kello kaksitoista.
Lähetettyään muutamia kirjeitä ja laskettuaan joitakuita henkilöitä puheillensa ajoi kuningas tuntia myöhemmin vaunuilla Kymin kirkolle; ennen lähtöään hän oli kuitenkin käskenyt tallimestarinsa, paroni Essenin huolehtia siitä, että hänen ratsuhevosensa olisi hänen saatavissaan jumalanpalveluksen jälkeen. Osa henkirakuunoita ja komppania leskikuningattaren rykmenttiä oli vartioväkenä.
Kirkko oli täynnä kansaa, ja koska kieli niillä seuduin on ruotsi, pidettiin jumalanpalvelus myös ruotsiksi. Suuri hämmästys ja liikutus syntyi kirkossa kuninkaan tullessa. Huhu siitä, että hän oli lupautunut olemaan köyhän talonpoikaislapsen risti-isänä, oli ehtinyt ennen häntä ja melkoisesti lujittanut entisiä siteitä. Koko kansa nousi seisoalleen hallitsijan astuessa kirkkoon; laulettiin virsi 310, jota ei oltu laulettu moneen vuoteen. Vanhat, joiden mieleen palasi mennyt aika, itkeä nyyhkyttivät ääneen, nuoret seisoivat hämmästyneinä ja katselivat milloin kuningasta, milloin hänen koreata seuruettaan. Kustaa III oli itsekin liikutettu; hänestä tuntui kuin hän olisi ollut takaisin voitetun kansan keskuudessa ja hän näki kaikkien katseissa rakkautta, joka ei välittänyt aseonnen vaihtelevaisuudesta eikä valtioviisauden vihatusta, luonnon ja kansanluonteen puolesta erottamattoman maan poikki vedetystä viivasta.