— Senkö tähden siis? No hyvä, minua säälittää, mutta minä huomaan sinulla olevan jotakin syytä siihen. Tosiaankin, nuori ystäväni, eipä ole usein sattunut, että minua olisi hämmästytetty sellaisella pyynnöllä. Eikö siis ole mitään, eikö mitään, millä minä toistaiseksi voisin osoittaa sinulle armollista suosiotani?
— On, teidän majesteettinne. On eräs suosionosoitus, mutta en tiedä uskallanko sitä pyytää.
— Sano vain. Sen täyttymistä ei kohdanne mikään vaikeus.
— Meidän perheellämme on pyhäinjäännös, kallis muisto Narvasta. Minun isoisäni isällä oli onni tehdä tukalana hetkenä palvelus kuningas Kaarle XII:lle… Kuningas oli samalla kertaa kadottanut oikean teräskintaansa… Isoisäni isä löysi sen ja sai armonosoituksena pitää sen omansa sijasta, jonka hän oli antanut kuninkaalle.
— Eh bien, minusta on aivan luonnollista, että omaisesi pitävät sitä kallisarvoisena muistona, mutta en ymmärrä, mitä varten tarvitsisit siihen minun suostumustani.
— Teidän majesteettinne, varhaisimmasta lapsuudestani saakka olen kuullut tuota tapausta kerrottavan … minä olen usein lapsena ollessani niin ihastuneena katsellut sitä suuren kuninkaan teräskinnasta, että olen kadehtinut isoisäni isää ja uneksinut suurimmaksi onnekseni sellaisen muiston hankkimista kerran omalla verelläni. Sentähden … kun teidän majesteettinne tänään pistoolia laukaistessaan veti oikean hansikkaan kädestään ja kohta sen jälkeen kadotti sen, riensin minä ottamaan sen huostaani … ja pyydän nyt armonosoituksena, että saan, jos elän, säilyttää sen, minkä teidän majesteettinne kadotti, Kaarle XII:n kadottaman rinnalla.
— Kunniani kautta — nauroi kuningas, mielissään tuosta lapsellisen suorasta anomuksesta — ellet olisi, hyvä Croneld, niin juurta jaksain rehellinen poika, saattaisin au bout du compte, kun otan kaikki lukuun, luulla sinun imartelevan tottuneimpain hovimiesteni tavoin. Narva ja Korkeakoski, Kaarle XII ja Kustaa III, foi de gentilhomme, vertaus on suurenmoinen! Mistä on sinuun tullut noin kummallinen mielijohde?
— Minä ajattelin — vastasi Lennart allapäin — että kuninkaallani on sama kruunu kuin Kaarle XII:lla, hän on taistellut samaa kansaa johtaen samaa vihollista vastaan ja hänen nimensä on elävä yhtä kauan kuin Kaarle XII:n…
— Ja että uskollisella palveluksella on sama oikeus pysyä mielessä meidän aikanamme kuin hänenkin, jatkoi Kustaa III kauniisti, kuninkaallisesti hymyillen. — Olet oikeassa. Minun ja suuren edeltäjäni välillä on kuitenkin vertauskohtia. Me olemme erilaisia monessa suhteessa, kuten aikakautemmekin; mutta yhdessä suhteessa olemme yhtäläisiä — siinä, että meillä samaa kruunua kantavilla on sama ruotsalainen sydän. Pidä hansikkaani, jos sellainen muisto sinua arvossa pitävältä kuninkaalta voi ilahduttaa sinua, ja ota samassa kuninkaallinen lupaukseni, että mitä ikänä sinä kerran pyydät minulta — ellei se ole vastoin ruhtinasarvoani, valtakunnan menestystä tai toisten oikeuksia — on pyyntöösi heti, kun näytät minulle suosioni muistomerkin, jo edeltäpäin suostuttu. Ja nyt au revoir, uskollinen Croneldini; toivon pian näkeväni sinun palaavan Savoon yhtä reippaana kuin ennenkin.