Kolme tai neljä päivää oli Lennartin nuori henki ponnistusten ja verenvuodon tähden elämän ja kuoleman vaiheilla. Luultiin olevan tarpeellista ilmoittaa kuolemasta edeltäkäsin hänen isällensä pikalähetin mukana, joka lähti Savonlinnaan, ja hänen veljensä, kapteeni Detlof Croneld sai kenties toivonsa mukaisen aiheen käydä Korkeakoskella. Mutta pienen, nuoren kersantin päivät eivät olleet vielä luetut. Viikon kuluttua hän oli täydessä toipumisen vauhdissa ja kahden viikon vierittyä hän oli jo niin voimissaan, että sai — vaikka kyllä vielä olikin "hieman raihnas", kuten hänen välskärinsä, kunnon mies Bäck, sanoi — luvan käydä toisinaan nauttimassa raitista ilmaa Kymin rannalla.

Niinkuin riimut riimusauvoissa ovat ajan merkkejä, niin ovat nuo kaksi tai kolme viikkoa elokuun keskipaikoilla 1788 kuin poltinraudalla piirretyt Ruotsin ja Suomen armeijan historiaan! Ajan pahat siemenet, jotka jo aikoja sitten oli kylvetty pehmitettyyn maahan ja kauan olivat olleet kätkössä ja monen mielestä jo kuolleet, olivat viimeinkin itäneet sodan tavallisen kurjuuden ja kyyneleiden sateessa. Myrkyllinen taimi oli versonut rehevästi sielläkin, missä sen vähimmin luuli menestyvän, ja usein oli sitä yhtä vaikea tuntea, kuin erottaa katkoa viattomasta ukonputkesta. Kun se kukka pukeutui viattoman valkoisiin, nimitettiin sitä isänmaallisuudeksi ja kannettiin julkisesti rinnassa koristuksena. Mutta jos tuo kukka olisi saanut kypsyä hedelmäksi, olisi siitä tullut puolalaisia renettiomenia, joita kenties jo useampi kuin yksi aikakausi on syönyt kuolemakseen.

Nuo tapaukset ovat tunnettuja. Elokuun 8. p:nä kirjoitettiin Anjalassa kirje keisarinnalle. 9:ntenä lähti Jägerhorn Pietariin sitä viemään. 12:ntena laadittiin tuo kuuluisa liittokirja "selityksineen". Seuraavalla viikolla tuli Sprengtporten rajalle, missä kenraali Armfelt ja moni muu päällikkö kävi häntä tapaamassa. 24:ntenä palasi Jägerhorn tuoden keisarinnan vastauksen. 25:ntenä antoivat liittolaiset, valtiopäiviä vaatien, vastauksen Loviisassa kuninkaalle. Lähettiläitä kulki edestakaisin armeijan ja vihollisen välillä, puoluekirjoituksia leviteltiin, luettiin ja selitettiin kaikkialla, vapauslauluja laulettiin, uskaliaita suunnitelmia laadittiin ja kuunneltiin, päivän mielipiteiden kuohu hyrskyi levollisimpiinkin; kaikkialla oli liikettä, jännitystä, rauhattomuutta, tulta ja etenkin sangen paljon savua. Voitaisiin verrata tuota liikettä metsäpaloon tuli riehui ahneesti kanervissa ja sammalissa uhaten niistä levitä korkeimpainkin honkien latvoihin, mutta kukaan ei saattanut sanoa, miten laajalle palo ulottui, koska koko tienoo oli sankan savun peitossa. Kaikesta tästä kuuli Lennart Croneld ainoastaan epäselviä, vastakkaisia huhuja. Hänen välskärinsä pudisti vain päätänsä, pani piippuunsa ja arveli haavan sidettä vaihtaessaan, että "piru ne vie, jotka sen olivat saaneet aikaan". Toverit sairashuoneessa, kaikki, jotka vain saattoivat avata suutansa, mestaroivat ja kiistelivät päivät päästänsä. Sotamiehet iltamälliä pureskellessaan ja upseerit punssimaljojen ääressä keskustelivat yhtä urhoollisesti rauhasta ja sodasta. Jotkut olivat kuningasta vastaan, mutta useimmat olivat hänen puolellansa. Harvinaista oli kuulla, kuinka moni niistäkin, jotka innokkaimmin vaativat rauhaa päästäkseen kotiin ruotuihinsa, kuitenkin syttyi tuleen kuin kuiva sankkiruuti, kun tuli puhe siitä, että kieltäydyttäisiin tottelemasta kuningasta. Saatettiin tosin kärsiä, että haastettiin pahaa hänestä, että häntä nimitettiin hirmuvaltiaaksi ja ilveilijäksi, sillä sellaiseen oli totuttu; mutta "panna herra pois viralta", niinkuin nuoremmat upseerit hokivat, sellaisilla sanoilla ei kukaan vielä uskaltanut koetella sotamiehen korvia. Upseerit kävivät kärsimättömiksi, heidän tyytymättömyytensä väestön liian vähäiseen isänmaanrakkauteen tuli ilmi kepittämisessä ja haukkumasanoissa, mutta eivät edes nuo vakuuttavat keinotkaan voineet horjuttaa sotamiehen perittyä, vaistomaista, järkähtämätöntä uskollisuutta.

Sairashuoneen yksitoikkoisuutta ja sitä kiusaa, että hänen täytyi maata siellä työttömänä silloin, kun niin monta hänelle kallista asiaa oli vaarassa, lievitti seuraava kirje, jonka eräs monista Savonlinnasta saapuvista sanansaattajista oli tuonut:

"Lennart kulta, minä olen kuullut, että sinä olet haavoittunut, Jumala estäköön sen olemasta vaarallista, minä ajattelen sinua yöt päivät. Puhuvat, ettei isäsi polttanut tupakkaa koko päivänä saatuansa sen tiedon, mutta toisena päivänä on hän taas leikannut virginiläistä nurkantakaistaan ja arvellut, että jos vuodatatkin veresi tai kaadut kuninkaan puolesta, ei se ole muuta kuin sinun velvollisuutesi, sillä sinun suvussasi kuuluu se olevan vanha tapa. Minä puolestani en taida koskaan uskoa, että Jumala luopuisi meistä, lapsiraukoista, anna anteeksi, että tulin sanoneeksi sinua lapseksi, vaikka oletkin jo kelpo sotamies. Lennart kulta, minä ylpeilen sinusta, mutta en uskalla kenenkään antaa sitä huomata, sillä isäni on hirveän suutuksissaan sinuun, hänhän tulikin kotiin toisena päivänä iltasella oltuansa jo kaukana pyssyn kantamilta; me saimme hänelle sanan kapteeni Loddnikoffin avulla, joka kävi Rautasaaressa tapaamassa äitipuoltasi, sinä tiedät kyllä, mitä varten ja millä asialla hän on ollut. Äitipuolesi on käynyt meillä kaksi kertaa ja sitten käväissyt Viipurissa, luullakseni; hän on hyvin toimelias ja minua kohtaan hyvin armollinen, koska hän ei ollenkaan saata arvata, minkä kepposen me olemme tehneet hänelle, hän ei ole tavannut Sharpia vielä. Sinua kohtaan hän ei ole ystävällinen, minä kuulin hänen sanovan isälle, että hän kyllä on paneva petit coucounsa häkkiin Kronstadtiin, kun kaikki se tapahtuu, mikä nyt on tapahtuva. Voi hyvin, Lennart kulta, minä lähetän tässä sinulle lemmikin omasta puutarhastani täältä Otavasta, Jumala varjelkoon sinua kaikissa vaaroissa ja tämän ajan eripuraisuuksissa, toivoo ystäväsi B.S.

"J.K. Jos tahdot suuresti minua ilahduttaa, niin kirjoita kaksi riviä sanansaattajan matkaan ja lähetä kirje vanhalle Kaisallenne, hän tietää kyllä. Hyvästi, muista minua."

Kädessä tuo pieni sydämellinen kirje istui nuorukainen eräänä iltana Kymin rannalla ja katseli lohenpoikasten iloista hypintää päivänpaisteisella virran pinnalla. Pyörre pyörrettä seuraten kohisi yksitoikkoisesti ohitse, kalastaja laski veneessään hiljalleen myötävirtaa ja toisella rannalla lauloi paimentyttö raikasta lauluaan, ajaen lehmiänsä laitumelle. Puoleksi oli sävel sama kuin savolaisten "Tuoll' on mun kultani"-laulussa, jolla aina viimeisestä Otavassa käynnistä saakka oli ollut niin omituinen kaiku nuorukaisen muistossa, mutta loppu hairahtui ruotsalaiseen kansanlauluun, joka todenmukaisesti alkujaan oli puhjennut samasta juuresta kuin ensinmainittukin, kuten Suomessa paljon muutakin itämais-länsimaista taittuu yhteisiin värivivahduksiin. Sanat olivat Kymin rannalla ruotsalaiset, mutta syntyneet saman sydämen nuoruuden unelmista.

Oottanut oon sua, pieni ystäväin, kuni lintunen loppua yön, joka kerta kun minä silmäsi näin, niin sykähti riemusta syän.

Lohtuni armas, mi uinuit rinnallain, sinä syömeni kahlehdit. Ja ne ruususet ei mene muistostain, ne mi hellien hoivailit.

Kun tyttö oli lopettanut toisen säkeistön, tuli häntä vastaan vanha talonpoika sivutieltä ja näytti kysyvän häneltä jotakin kylää koskevaa, sillä tyttö osoitti sinnepäin kädellänsä ja meni sitten milloin laulaen, milloin lehmiänsä kiirehtien, yksin menojansa edelleen. Talonpoika katseli varovasti ympärilleen, ikäänkuin peläten, että hänet huomattaisiin, astui sitten veneeseen, joka oli rannalla, ja souti ylitse toiselle puolen.