Ekströmer oli tuommoinen ystävällinen, vanhanaikainen lääkäri, joka aina piti karamelleja taskussaan, antaakseen niitä lohdutukseksi itkeville lapsille ja saadakseen heidät ystävikseen, kun kova välttämättömyys pakotti nykäisemään pois maitohampaan tai antamaan pahanmakuista rohtoa. Hyvää tarkoittaen hän ojensi Vernallekin yhden noista viattomista lahjomisvälineistään. Tyttö otti sen vastaan kuin lapsi, mutta osoitti puutarhaa ja lausui omituisella tavallaan entisen, ainoan sanansa:
— Veli!
Tohtori Ekströmer ei olisi enemmän kummastunut, jos kivi olisi puhunut hänen jalkojensa juuressa, kuusi laulanut hänen vieressään, koko tieteen järjestelmä pudota romahtanut hänen päähänsä.
— Velikö? hän toisti. — Häh? Kuinka se oli?
— Verna, vastasi tyttö. Hän arvattavasti ymmärsi väärin lääkärin kummastuksen.
— Lempo vieköön, puhuuhan tyttö! Ja isä kun sanoi…
Ahaa, sekin oli siis vain monomaniaa. Mutta kun ajattelen, että voi myöskin papukaijoja, harakoita ja kottaraisia opettaa lörpöttämään jonkin tolkuttoman sanan… Olipa tuo merkillinen tapaus. Ehkä akka voi minulle antaa joitakin viittauksia.
9. LOHIKÄÄRME TUNNUSTAA VELHOLLE OSAN LUMOTUN LINNAN SALAISUUKSIA. |
Jos edellinen luku oli suosiollisen lukijan mielestä liian julma soveltuakseen tämmöiseen pohjolan lumotun linnan viattomaan kertomukseen, niin pyydämme häntä vain katsahtamaan velhoon, tohtori Ekströmeriin, kun hän tunnin kuluttua äskeisestä jyräkästä rauhallisena ja ujostelemattomana istuu alakerran salissa hyvinvarustetussa aamiaispöydässä, joka tarjosi Geneven viiniä, tuoretta lohta munakäristeineen, mansikoita ja kermaa, paistettuja kananpoikia muurainhilloineen ja kurkkuineen sekä portviiniä — silloinpa kaikki ikävät muistot, joita lukijalla ehkä on jättiläisen hullutuksista, varmaankin haihtuvat sen iloisen myötätunnon tieltä, jolla lukijakin moista näkyä katselee. Me vain sydämestämme surkuttelemme, etteivät ystävämme, Yrjö- ja Jaakko-ritarit, jotka paastoten olivat kokeneet niin monia seikkailuja, saaneet olla mukana noiden viehättävien aamiaisvarojen kimpussa, vaan arvattavasti samana hetkenä harhailivat taaskin autiossa seudussa etsien torpanpahaista, joka voisi tarjota heille kahta kaivattua herkkua, talonpoikaisjuustoa ja kuoripiimää.
Tohtori ei ollut koko yötä turhaan ratsastanut salojen halki. Tyhjennettyään lohiastian, puhdistettuaan mansikkavadin ja kermakannun sekä passitettuaan kolme, neljä viatonta kananpoikasta niiden oikeaan määräpaikkaan, alkoi hän tuntea taipumusta katsella entisyyttä, nykyisyyttä ja tulevaisuutta lempeämmin silmin. Hän täytti tyynenä kuin filosofi neljännen viinilasinsa, kääntyi juuri sisään tulleen Rebekan puoleen, avasi suunsa ja sanoi: