Jättiläinen kääntyi kuin unenhorroksissa.
— Niin, toisti Rebekka, tiedättehän, että Sundhagen on kuollut.
— Mutta hän oli täällä… Minä näin hänet, vastasi kapteeni epäröiden.
— Te petyitte. Sundhagen on kuollut. Hän kaatui jo kymmenen vuotta takaperin Länsi-Indiassa taistellessaan englantilaista merirosvolaivaa vastaan.
— Kummallista! jatkoi musta mies, huomattavasti tyynemmin. — Minä olin kuitenkin…
— Niin on kuin minä sanon. Nyt pitää teidän, kapteeni, heti paikalla paneutua levolle. Minä kyllä tiedän, mitä moisista kujeista seuraa. Sitä paitsi ratsastitte koko yön sateessa. Teidän täytyy pysyä hiljaa ainakin kolme päivää, kapteeni.
Niin sanoen hän talutti äsken vielä varsin hirveän miehen vastarinnatta alakertaan johtaville portaille. Hänen liiaksi kiihoittunut hermostonsa oli äkkiä veltostunut, pitkä, laiha vartalo oli luhistunut kokoon, kuin horjuva sairas hän antoi taluttaa itseään, mutta mutisi lakkaamatta valittavasti:
— Kummallista! Minä olin näkevinäni hänet täällä…
Tohtorin oli sillä välin onnistunut saada Verna tuntoihinsa. Tytön arka katse etsi Yrjöä ja tiedusteli äänettömän kaunopuheisena hänen kohtaloaan. Hyväntahtoinen tohtori selitti viittauksin nuorukaisen paenneen puutarhan kautta.
— Lapsiparka! mutisi hän itsekseen. Isä hullu … niin, ei ole epäilemistäkään, että mies sairastaa monomania tautia, vieläpä hyvin pitkällekin kehittynyttä … ja lapsi itse kuuromykkä … hm … lapsiraukka!