— Nukkuuko sairas?
— Kapteeni hikoilee, kuului vastaus.
— Hyvä on. Silloin saatamme toivoa, että veren tunkeutuminen aivoihin menee ohi pahemmitta seurauksitta. Entä pikku mamselli yläkerrassa?
— Neiti on hiljaa.
— Kuulkaas, hyvä matami — ja tohtori pyyhkieli ruokaliinalla suutaan — luullakseni kapteeni Mörk ei ole aatelismies, nimestä päättäen. Mutta ehkäpä olenkin erehtynyt?
Rebekka ei vastannut. Ei hän myöskään mennyt pois; hän odotti nähtävästi saadakseen korjata pois ruoan tähteet, ja hänen terävä silmäyksensä näytti kysyvän: etkö vielä ole syönyt kylliksesi, ahmatti?
Tohtori ei ollut kokematon taloudellisen elämän valtioviisaissa tempuissa.
— Tahtoisinpa sanoa, että teillä on varsin erinomaista lohta, hyvä matami. Onkohan se saatu Anjalasta? Toden totta, parempaa en ole syönyt Halmstadissakaan. Entä mansikat sitten! Oikein herkulliset!
Rebekka oli vaiti.
— Mitä kananpoikiin tulee … lempo vie, lihavampia ei tarjota Tukholmassa Malmin kellariravintolassakaan. Oma kanatarha, eikö niin? Terveydeksenne, matami! Portviini on varmaankin kuninkaan hovimestarilta saatua; tunnustakaa vain, että teillä on omat hankkijanne kuninkaan keittiössä. Mutta sanokaapas, miten kumman tavalla te olette saanut salaa tuoduksi tämmöistä viiniä tänne … niin, enhän toden totta vielä tiedä tämän talon nimeäkään.