— Yöjärvi.
— Yöjärvikö? Kapteeni Pimeä Yöjärvellä? Täytyypä minun tunnustaa, että välistä tapaa kummallista yhdenmukaisuutta. Yöjärvikö siis? Olkoon minun puolestani, varsinkin kesäiseen aikaan ja hyvän aamiaisen ääressä. Mutta syksyllä täällä lienee hieman koleaa, eikö totta? Surkuttelen teitä, kunnon ystäväni… Teidän isäntänne ei aina näytä olevan parhaimmalla tuulella. Arvattavasti ovat siihen syynä nuorena kärsityt onnettomuudet ja loukkaukset?
— Onnettomuudetko? Mahdollisesti.
— Niin, niin, eihän sitä huvikseen vain tule noin kummalliseksi. Ei sitä ihan päähänpiston tähden vain asetuta näin keskelle erämaata. Missä kapteeni asui ennen tänne muuttamistaan?
— En tiedä.
— Häh? Mutta se Sundhagen, joka oli merirosvo … ja se, mitä tapahtui kaksikymmentä vuotta takaperin…
— En tiedä.
— Vai niin, älkää pahastuko! Mutta, muistaessani, nuo kananpoikaset … minä en voi unohtaa teidän kananpoikianne ja minä ylistän niitä koko kuninkaallisen armeijan kuullen. Ruokitteko niitä kaurapuurolla ja perunajauhoilla? Suokaa anteeksi, että näin kyselen, mutta uskaltaisinpa melkein panna pääni pantiksi, että te olette niille antanut hienoksi survottuja pomeranssinkuoria.
Rebekka hymyili, tosin kylmästi kuin helmikuun päivä, mutta hyvä merkki se sittenkin oli.
— Se ei koskaan ole juolahtanut mieleeni, vastasi hän.