Jo samana iltana Yrjö Ros ratsasti Jaakon ja kahden rakuunan seurassa tietä, joka Artjärveltä johtaa etelää kohti Laptreskiin ja Loviisaan päin. Heti, kun hän ehti kääntää selkänsä Salmelan talolle ja kylälle, alkoi Vernan hahmo liihotella kasteessa hänen edellään kuusien ja koivikkojen yläpuolella, alinomaa osoittaen vasempaan päin erämaita kohti. Nuori sotilas ratsasti hetkisen ajatuksiinsa vaipuneena ja ääneti; hän oli tehnyt päätöksensä, mutta sotasuunnitelma ei vielä ollut valmiina. Kaikki se, mitä hän oli nähnyt ja kuullut siitä miehestä, joka sadussa esitti jättiläisen osaa, ei suonut hänelle mitään valitsemisen varaa. Hänen täytyi pelastaa Verna tuon hirviön vallasta; miten, sitä hän ei vielä tiennyt, mutta seuraavan aamun auringon piti nähdä joko Verna vapautettuna tai Yrjö kuolleena.
Ajatuksissaan hän pisti kätensä rintataskuun katsellakseen Vernan ruusua, joka hänellä oli lompakossaan. Silloin hän löysi karkean, keltaisen paperilipun, joka oli pantu taskuun. Hän aukaisi sen ja luki:
"Ratsasta Vilppulaan, joen rannalle, neljänsadan askelen päähän pohjoiseen lautasta. Suuri punaisenruskea kivi, hevosen muotoinen; sen vieressä pienempi kivi, harmaa, valkeapilkkuinen. Vieritä paikoiltaan pienempi kivi. Se maksaa kyllä vaivan."
Ei mitään nimeä alla.
Mitenkä paperi oli joutunut Yrjön univormun taskuun? Hän ojensi sen ääneti Jaakolle, joka sen välinpitämättömästi luettuaan pisti poveensa, sanoen:
— Se koskee nimismies Kalliota.
Jaakolla oli jotakin muuta mielessä vastoin hänen hiljaista tapaansa.
— Mitäpä maksaisi vaivaa puhua siitä hevosesta, joka taittoi jalkansa kaksikymmentä vuotta takaperin? alkoi kornetti ikäänkuin itsekseen ääneensä puhuen.
— Mistä hevosesta? kysyi Yrjö.
— Tuomaasta. Nuoremmasta Tuomaasta. Hänestä, jonka piti periä Salmelan talo.