— Tuliko vaimo uskottomaksi?
— Tuli eikä tullut; sitä en todellakaan tiedä. Mutta hän petti miestään. Jos mies oli mustasukkainen, niin oli vaimo viekas. Mörk pani rautaristikot hänen ikkunoihinsa ja asetti vuoteensa yöksi hänen ovensa eteen, ja kuitenkin vaimo petti hänet. Yrjö … tyhmää on naida ollenkaan. Luulenpa olevan viisainta aina pysyä naimattomana.
— Eikö hänellä sitten ollut mitään todistuksia?
— Ei, ei mitään todistuksia, vaikka olikin vanginvartija. Hän rakasti ja raivosi kuusi tai kahdeksan vuotta. Vihdoin katkesi heikko side; voisipa ankkurin touvikin katketa vähemmästä. Unohdin sanoa, että Anckarströmillä oli kaksi lasta.
— Anckarströmilläkö?
— Tulinko sen nyt sanoneeksi? No niin, minä aioin jättää sen sanomatta, koska lupasin. Mutta mitäpä vahinkoa siitä on, vaikka sinä tiedätkin hänen oikean nimensä? Yrjö Anckarström, luultavasti sen puolihullun kaartinluutnantin Jaakko Juhana Anckarströmin setä. Suku polveutuu vallonilaisista vuorimiehistä; heissä on rautamalmia, vuoriruutia ja kaivosten pimeyttä. Heillä oli, kuten sanottu, kaksi lasta, oikeaa toivotuista, poika ja tyttö. Poika oli lähes neljän vuoden, tyttö puolentoista vanha. Isä ei voinut kärsiä poikaa erään samannäköisyyden tähden. Voinhan sanoa sen sinulle. Siellä oli Tukholmassa ollut meriväenluutnantti nimeltä Sundhagen…
— Sundhagenko? Oletteko siitä aivan varma?
— Aivan varma. Kaunis mies, reipas ja iloinen; oli palvelemalla kohonnut arvoonsa halvasta merimiehestä, matkustellut paljon ja ollut signoran suosikki jo Neapelissa. Sanalla sanoen, syystä tai syyttä, isä ei voinut kärsiä pikku Yrjöä…
— Yrjöäkö? Sanoitteko Yrjöä?
— Niin, siihen aikaan oli monen tapana antaa lapselleen nimi Englannin kuninkaan mukaan. Eräänä päivänä rakenteli poika sulkuja puroon…