Jaakko sai mukaansa torvensoittajan ja välskärin tarpeellisine siteineen, valmistui neljännestunnissa ja ratsasti matkaansa Kaipiaisiin päin.
Haavoittuneita hevosia ja sotamiehiä oli kummallakin puolen maantietä. Siellä täällä särkynyt kuormavaunu, pois viskattu patruunatasku, olkavyö tai katkennut säilä näyttivät, mistä voitettu joukko oli äsken kulkenut.
Mutta Jaakko ei ehtinyt pitkälle, ennenkuin hän tapasi kasakoita. Silloin sai torvensoittaja tehdä tehtävänsä; mukaan otettu valkoinen lippu ilmoitti heidän asiansa. Käskykirje oli tarpeeton, sillä kasakat eivät osanneet lukea.
He tyytyivät ottamaan aseet lähetiltä ja lähettämään hänet vartioituna joukkonsa päällikön luo, jonka Jaakko tapasi Utin länsipuolella. Se oli itse kenraali Michelson, joka äsken oli saapunut Savosta, ja hänellä oli mukanaan tulkkikin.
Michelson oli hyvin hyvillä mielin saavutetusta voitosta, tarkasti lähetin valtakirjan, tarjosi hänelle ryypyn ja kysyi, miten kenraali Kaulbars voi.
— Hän on valmis ensi kerralla onnistumaan paremmin, vastasi kornetti topakasti.
— Hauskaa kuulla, nauroi kenraali. Myöntäkää kuitenkin, että hänelle eilen tarjottiin lämpimäisiä aamiaiseksi, päivälliseksi ja illalliseksi. Minulle kerrottiin, että teillä oli uljas mies rakuunainne joukossa. Hän oli vähällä valloittaa meidän keskimmäisen varustuksemme.
— Oli meillä montakin uljasta miestä, vastasi Jaakko, mutta itsekseen hän mutisi: Yrjö!
— Kas, tässä määräykseni varustusten luona olevalle kapteeni Lubomirskille. Teillä on lupa haudata kuolleenne, haavoitetut saatte sitoa kentällä, jonka jälkeen ne viedään vankeina Viipuriin.
Kenraali ratsasti edelleen lopettamaan voittoaan, ja kornetti saatettiin Kaipiaisiin varustuksien luo, missä hänen yhä vartioituna sallittiin alkaa surullinen työnsä venäläisten sotamiesten, välskärien ja lisäksi kutsuttujen talonpoikien avulla, jotka jo olivat ryhtyneet korjaamaan lähinnä makaavia.