Leveä hiekkaharjanne, missä nyt rautahevot puhkivat rauhallista höyryään, oli 16. päivänä heinäkuuta 1789 verinen näöltään. Tie oli jo raivattu puhtaaksi kaikesta, mikä saattoi estää sotajoukkojen marssia, mutta se oli tykistön syvälle uurtama, kun se siinä oli vaihdellut lämpimiä kohteliaisuuksia, ja paikoittain punertava kaatuneitten verestä. Molemmilla rinteillä sen sijaan oli kaikki niinkuin edellisenä päivänä — hevosia ja miehiä, kuolleita, puolikuolleita, silvotuita, haavoitettuja — kanervikko, katajapensaat, kuusenoksat, kannot ja kaatuneet puunrungot olivat osaksi luotien raatamia, osaksi niljakkaina hyytyneestä verestä; yksin kivien sammalkin näytti huokaavan ja vuotavan verta. Raskas sateensumu peitti seudun, korpit lentelivät ilmassa, kuolleitten yläpuolella, sudenjälkiä näkyi siellä täällä soisessa mudassa, ja pystyyn jääneestä puusta kuului harakan käheä nauru, jolla se pilkkasi tuota kurjuuden näyttämöä.
Kuolleiden hautaaminen tapahtui yksinkertaisesti. Kaivettiin pitkät, yhteiset haudat ystäville ja vihollisille molemmille puolin harjua; venäläinen pooppa ja Valkealasta kutsuttu suomalainen pappi lukivat vuorotellen siunauksen näille haudan sovussa yhtyneille vihollisille. Sillä aikaa etsittiin vielä elossa olevia, jotka makasivat janosta nääntyvinä kostealla kankaalla. Jaakon välskäri, nuori mies nimeltä Bäck, oli varustuksesta saanut avukseen vanhan saksalaisen parturin. Heidän ahkerasti harjoittaessaan ammattiaan ratsasteli kornetti kanervikkoa pitkin toisen kaatuneen luota toisen luo. Siinä niitä makasi hajallaan mitä erilaisimmissa asennoissa, muutamat suoriksi ojentautuneina niin levollisina kuin olisivat yöuneen vaipuneet, toisten kasvot olivat tuskasta vääristyneinä, kädet raastamassa veristä ruohoa, pää tungettuna kosteaan sammalikkoon. Tuntematta taistelun vaiheita oli Jaakko alkanut etsimisensä itägötiläisten puolelta harjua. Kaatuneita oli siellä hajallaan lähes puolen penikulman alalla, niin että etsimiseen meni aikaa, ja aurinko lähestyi jo laskuaan, kun kornetti turhasta etsinnästä uupuneena tuli pohjoiselle rinteelle, missä helsingeläiset olivat, vaikka onnistumatta, koettaneet kiertää venäläisten varustuksia.
Kaksi pitkää hautaa, joissa kummassakin oli tilaa sadoille vainajille, oli jo peitetty umpeen. Jaakon uskollinen sydän oli jähmettyä kauhusta, kun hän ajatteli tulleensa liian myöhään, niin myöhään, että nuo synkät hiekkaläjät jo kattoivat kaiken sen, mitä hänellä tässä maailmassa oli kalleinta ja rakkainta. Mutta vielä oli korjaamatta hävityksen viimeinen sato lujimman varustuksen sivulta ja takaa. Siellä oli viimeinen hauta jo saanut asukkaansa, lapiot viskoivat kiviä ja maata noitten kalpeitten vainajain peitteeksi, joita äiti tai puoliso ei enää koskaan ollut näkevä. Jaakko oli menettänyt viimeisenkin jäännöksen suomalaisen kärsivällistä, juroa tyyneyttä; hän ei enää ollut entinen Jaakko, hän syöksyi kuin raivopäinen kummastelevia työntekijöitä vastaan, tempasi lapiot heiltä käsistä ja heittäytyi suin päin puoleksi täytettyyn hautaan, tallaten siinä makaavia vainajia. Missä hän näki käsivarren, missä jalan, missä rikkiammutun pään: hän etsi tuttua univormua, muistamatta, että jos siitä jotakin olisikin ollut jäljellä, se jo yöllä olisi joutunut ryöstäjien saaliiksi. Hän nosteli hiekasta noita puolialastomia, surullisia jäännöksiä, peläten ja toivoen vihdoin löytävänsä rakkaat kasvot, mutta turhaan; hän saattoi tuskin enää erottaa ystävää vihollisesta.
— Työntäkää syrjään tuo hullu mies tai haudatkaa hänet muiden mukana! käski malttamattomana venäläinen aliupseeri.
Väsyneinä ja hurjina haudankaivajantoimestaan tottelivat sotamiehet jälkimmäistä kehoitusta. Lapiot alkoivat taaskin liikkua, hiekkaläjä toisensa jälkeen putosi Jaakon selkään, mutta hän sitä tuskin huomasi, hän oli löytänyt käsivarren, jossa oli punainen naarmu kyynärpään alapuolella ja hienompi käsi kuin tavallisen sotamiehen. Se käsi täytyi hänen tutkia. Hän kumartui ja nosti ylös nuoren sotilaan raskaan, hengettömän ruumiin, joka jo oli ollut puoleksi maan peittämä, ja sitä taakkaansa kantaen ponnisteli hän, joka itse jo oli vähällä joutua haudatuksi, ylös elävien ilmoille.
Siellä kohtasi häntä vastustus ja vihaiset sanat. Pitikö antaa hullun miehen riistää kuollut haudastaan? Hurja sotilasluonne kuohahti; kymmenkunta kättä tarttui Jaakkoon ja aikomuksena oli ilmeisesti heittää hänet saaliineen takaisin hautaan, jota hän niin julkeasti oli häväissyt.
Jaakon onneksi muuan upseeri saapui varustuksesta paikalle tuona arveluttavana hetkenä. Lähetti sai näyttää valtakirjansa, ja upseeri kutsutti Jaakon pyynnöstä välskärin tutkimaan kuollutta.
Veri ja hiekka tekivät tuntemattomiksi nuorukaisen surkeat jäännökset, nuorukaisen, joka vielä eilen oli säteillyt nuoruutta ja elinvoimaa. Mutta Jaakko oli tuntenut hänet; se oli hänen poikansa, hänen ystävänsä, hänen kaikkensa, se oli Yrjö Ros.
— Kuollut on, sanoi välskäri hätäisesti tutkittuaan ruumista ja naurahti samalla halveksivasti, kun muuta oli saatettu edes ajatellakaan.
— Samapa se, sanoi Jaakko yhtä halveksivasti, vaikka kaikki veri hänen suonistaan syöksyi sydämeen. — Hän on suomalainen upseeri; minä pyydän kenraalin käskyn mukaan saada itse haudata hänet.