— Niin sanotaan, häh? No, sen asian seulomme sitten toiste; se on täydellinen arvoitus tieteen ja kaiken ihmisjärjen kannalta. Nyt minä sanon teille, että saatte pahemman sairaan hoidettavaksenne kuin tyttö olikaan. Tosin hän ei ole niin harvinainen, sen myönnän, mutta tuhat tulimmaista, miten monimutkainen.
— Mitä se muuta on kuin röhkää? Hän on maannut kosteassa vuoteessa ja huoneessa, jossa on ollut vetoa.
— Eipähän, eukkoseni, kyllä siinä on toisenlainen solmu sen langan päässä. Hän haavoittui Kaipiaisissa. Terhakka hän oli aina, mutta siellä hän oli rutihullu. Mies ratsastaa kanuunaa vastaan ja saa sen laukaistuksi melkein vasten naamaansa kahdenkymmenen askelen päästä.
— Mitä sanottekaan, tohtori!
— Ja sitten joutuu elävältä haudatuksi … mutta sehän oli pikkuasia. Kanuunoilla on, hyvä matami, se kelvoton tapa, että ne ottavat ihmiseltä kädet ja jalat, jolleivät satu ottamaan päätä tai jakamaan miestä kahtia. Se on tavallista se, minä sen kyllä tunnen. Mutta välistä moinen häpeämätön otus kuin tykinkuula on, sattuu kulkemaan vähän sen pään sivuitse, jonka se aikoi kähveltää … kahdentoista, kuuden, kolmen tuuman päästä, miten milloinkin. Ymmärrättehän, että se silloin jättää pään paikoilleen, mutta eipä se pää enää ole paljonkaan arvoinen. On olemassa ilmiö, jota sanotaan ilmanpaineeksi, esimerkiksi kun ihminen tulee kuuroksi ukkosen jyräyksestä…
— Ja olisiko Yrjö…
— Vai niin, sanotteko te häntä Yrjöksi? Kernaasti minun puolestani. Eiköhän olisi ollut parempi kunnon pojalle, että kuula olisi kulkenut kolme tuumaa lähempää ja ottanut hänen rehellisen päänsä. Nyt se jätti sen paikoilleen, mutta niin ilmanpaineen ruhjomana, että ukontulikin olisi ollut armeliaampi. Moista sanotaan tärähdysvammaksi. Saattaa kaatua tärähdyksestä siihen paikkaan, mutta saattaa myöskin säilyä rahtunen elämää, ja sitten joutuu vedettäväksi haudasta iäkseen kuurona tai mielipuolena. Olisi liian kummallista, jos isän perintö siten siirtyisi pojalle.
Rebekka väänteli käsiään kauhusta. Hänen Yrjönsä, hänen kaunis, iloinen, pikku Yrjönsä, jonka hän oli kerran pelastanut lammikosta ja joka nyt oli eroava ihmiskunnan yhteydestä, juuri nyt, kun hän oli voittanut elämälle toisen lempilapsensa!
Hyväsydäminen tohtori tunsi olevansa liikutettu.
— Mitäpä kannattaa itkeä tillittää? lohdutteli hän. Minä olen nähnyt kaksi sellaista tapausta ennen. Toinen niistä oli korpraali Långström Pommerin sodan aikana; hän joutui hulluinhuoneeseen. Toinen oli numero 14 Lax Turun rykmentissä; hän makasi puolen vuotta sekavapäisenä, ja sitten tuli miehestä taas pirteä. Siis minus ja plus, marssikäsky ja peruutusmääräys. Ehkä olette kuullut puhuttavan Yrjö Kaarle von Döbelnistä. Häneltä pyssynluoti halkaisi pääkallon Porrassalmella. Olkaa huoletta, Döbelnistä tulee mies, mies voi tulla teidän Yrjöstännekin. Moista tapahtuu. Minä alan huomata Jumalan sormen olevan ohjaamassa kaikkia hullutuksiamme. Miksikä piti Pumponiuksen tallustella Kaipiaisten kangasta juuri silloin, kun oltiin hautaamassa poikaa? Kuka lähetti sinne semmoisen häränpään, joka ei huolinut mistään, vaikka kaikki sanoivat onnetonta kuolleeksi? Eipä niinkään, se ruusu saa vielä nähdä perhosia maailmassa. Kaksi kuukautta hän makasi murrettuna miehenä eräässä torpassa, ja jos minä olisin sen tiennyt, niin Yrjö olisi ehkä terve nyt. Pultronius luuli tekevänsä oikein, kun turvautui viisaihin akkoihin … siinä näette, mihin ne kelpaavat. Mutta mikä on tehty, se on tehty. Poika tahtoi päästä tänne, ja nyt aloitamme toisen parannuskokeen. Kylmiä kääreitä, verimatoja, rauhaa ja lepoa, siinä kaikki, mitä sairas nyt tarvitsee. Ei mitään ujellusta! Tyttö saa auttaa teitä, mutta sillä ehdolla, ettei Yrjö saa rakastua häneen, sillä se tekee veren kuumeiseksi… Ah, muistanpa, Vernahan onkin hänen sisarensa!