Rebekka huokasi.
— Matami, sanoi tohtori, minä näen olevan syytä pitää teitä hyvin ymmärtäväisenä ihmisenä. Te olette hoitanut ensimmäistä Yöjärven sairastani niin taitavasti, että ansaitsisitte kunniarahan kruunulta. Te olette osannut pitää kurissa hullua isäntäänne semmoisella tavalla, että se on kunniaksi niin kielellenne kuin nyrkeillennekin. Te valmistatte kieltämättä erinomaisia aterioita, ja teidän kananpoikasenne ovat yläpuolella kaiken kiitoksen. Mutta kuitenkin täytyy minun muistuttaa, ettei lääkärin puoleen käy kääntyminen puolinaisin selityksin. Lääkärin täytyy tietää koko totuus, ja olkaa sentähden hyvä ja sanokaa, mitä tarkoitatte oraakkelinlauseillanne ja vaikertelevilla puhkauksillanne.
— Mitäpä minä tarkoittaisin? toisteli emännöitsijä.
— Niin, ensiksi annoitte minun ymmärtää, ettei ole aivan varmaa, onko Yrjö Ros kapteenin poika. Ja kun lausun toivomuksen, ettei hän rakastuisi sisareensa, puhkutte te taas kuin pajanpalkeet. Tahdotteko saada pojan terveeksi vai ettekö tahdo?
— Hyvä herra tohtori, mitäpä minä mieluummin tahtoisin?
— No, puhukaa sitten totta! Luuletteko saavanne minun kanssani olla sokkosilla?
— Mutta johan te tiedätte kaikki, väitti Rebekka vastahakoisesti.
— Te kerroitte, että kapteeni Mörkillä, tai mikä hänen nimensä lienee, ja hänen vaimollaan Teresia Balbilla, oopperalaulajattarella, oli kaksi lasta. Jos Yrjö oli toinen lapsi ja Verna toinen, niin täytyyhän heidän olla sisarukset.
— Niin se oli … ei, ei aivan niin. Teresialla oli Antonia-niminen sisar. Hän tanssi teatterissa, ja sitä pidettiin pahempana kuin laulamista. En minä muista, miksi sitä sanottiin.
— Baletiksi. Jatkakaa!