— Kun Sundhagen ei saanut Teresiaa, nai hän Antonian. Oli kesä, minä olin juuri tullut kapteenin palvelukseen. Hän oli poissa ulkomailla, mutta ei eräästä syystä saattanut viedä vaimoaan mukanaan. Samaan aikaan oli Sundhagen poissa laivaston matkassa. Antonia asui eteläosassa Tukholmaa ja oli vähissä varoissa; Teresialla oli viisi kaunista huonetta suuressa talossa Hallituskadun varrella. Teresia sanoi sisarelleen: niin ja niin on meidän laitamme, sinä voit muuttaa minun luokseni siksi aikaa, kun miehemme ovat poissa.
— Olkaa hyvä ja puhukaa vähän lyhyemmin.
— No niin, Antonia muutti meille sisarensa huoneen viereiseen huoneeseen; he lauloivat ja tanssivat tapansa mukaan, kunnes molemmat tulivat sairaiksi samana päivänä. Kello neljä aamulla tuli rouva Teresialle vieraaksi pikku tyttö. No, sanoin minä rouva Bredströmille, joka sisaruksia hoiteli, enpä minä nyt vain olisi emäntäni sijassa. Mikset? hän sanoi. Sentähden, että kapteeni on odotellut poikaa, sanoin minä, ja hän saattaa vaikka surmata sekä äidin että lapsen. Eikö muuta? sanoi rouva Bredström…
— Puhukaa lyhemmin, jos saan pyytää.
— Ken tahtoo jotakin tietää, olkoon kärsivällinen. Eikö muuta? sanoi rouva Bredström; voimmehan vaihtaa. Tuossa viereisessä huoneessa parkuu aika poika. Poikako vai tyttö on samantekevää Sundhagenien mielestä, se ei koske ketäkään, molemmat äidit ovat niin sairaita, etteivät tiedä, vaikka koko Tukholma uppoaisi mereen.
— Ja vaihdoitteko te?
— Vaihdoimme. Täytyyhän vähän oikoilla Herramme hammaspyöriä. Olisiko ollut parempi, jos kapteeni olisi heittänyt tytön virtaan?
— Hm… Ja pojalla oli punainen naarmu oikean kyynärpään alla?
— Oli. Alussa oli poika äitinsä näköinen, mutta kolmen tai neljän vanhana hän alkoi muuttua isänsä näköiseksi, ja se samannäköisyys lisääntyi vuosi vuodelta. Sitä ei kapteeni voinut kuolemakseenkaan kärsiä. Hän vihasi pikku Yrjöä.
— Mitä tytöstä tuli?