— Mistä minä sen tiedän? Hänet ristittiin Helkaksi, Sundhagen joutui hunningolle, hänen vaimonsa kuoli. Ainahan joku saattoi armahtaa lasta. Kahden vuoden kuluttua syntyi Verna. Niin se oli, nyt tiedätte kaikki. Saatte vastata omantuntonne mukaan siitä, että nyt tuli sanotuksi, mitä olisi ollut jätettävä sanomatta.
— Olkaa toistaiseksi myöskin puhumatta siitä kellekään muulle. Älkääkä minua syyttäkö siitä, että itse tahdoitte olla viisaampi Herraa. Oliko viisasta jättää noin maailman varaan isäntänne oikea lapsi ja ottaa toinen, joka tuotti epäsopua taloon? Oliko viisasta kaiken tämän johdosta jättää pikku Yrjö Helsingin kaduille?
— Isä olisi tappanut hänet.
— Niin, teidän vaihtonne tähden. Kaksi oikeata sisarusta olisi kesyttänyt isän ja ollut äidilleen lohdutukseksi ja tueksi. Menkää metsään ämmämäisine parannuskeinoinenne! Hullu isä, kuoliaaksi ammuttu äiti, kaksi orpoa lasta, selkkauksia, petosta, rikos, huolia ja onnettomuutta, siinä teidän viisautenne, joka ryhtyi parantamaan Luojan töitä! Kasvattakaa te kananpoikasia, sitä te kyllä osaatte, mutta varokaa ryhtymästä muuttamaan ihmiskohtaloita!
Ja tohtori meni suuttuneena sairastensa luo, vanhan emännöitsijän alla päin ja murtuneena lähtiessä valmistamaan kanasoppaa pikku Yrjölleen.
Maasotaa käytiin elo- ja syyskuussa 1789 samanlaisin heikoin, hajanaisin, tuloksettomin rajamarssein kuin ennenkin. Elokuun 24:ntenä hyökkäsi amiraali Ehrensvärdin johtamaa rantalaivastoa vastaan paljoa voimakkaampi vihollisen laivasto Ruotsinsalmessa. Ensi hyökkäys torjuttiin voitokkaasti. Ehrensvärd tahtoi vihollisen päävoiman tullessa peräytyä vallattuine saaliineen, mutta kuningas, joka oli Kotkan rannikolta katsellut voittoa, käski hänen ryhtyä taisteluun päävoimaakin vastaan. Siitä seurasi tappio, ja Ehrensvärd oli onnellinen, kun 25:ntenä elokuuta sai pelastetuksi Svartholmaan edes vähäisen jäännöksen voitetusta laivastostaan.
Koko lokakuun pysyivät taistelevat armeijat aloillaan leirissään ja asettuivat sitten talvimajoihin. Tohtori Ekströmerin onnistui silloin saada virkavapautta, jotta hän saattoi omistautua kokonaan hoitelemaan Yöjärvellä olevia sairaitaan. Jaakko ja hänen rakuunansa olivat jo kauan olleet palveluksessa.
Kaksikymmenvuotiaan nuoruudenvoimat taistelivat kovaa taistelua tykinkuulan seurauksia vastaan. Kalpea syysaurinko katseli ikkunaruuduista murtunutta nuorukaista, joka päivä päivältä, viikko viikolta vähääkään paranematta päinvastoin tuli yhä voimattomammaksi ja jonka sairas pää kävi yhä raskaammaksi. Häntä hoidettiin Vernan huoneessa, hän ei enää puhunut, vaan kuihtui kuihtumistaan tiedottomana. Kaiken tuossa pienessä, viehättävässä asunnossa täytyi olla äänetöntä, hiljaista; ei saanut kuulua matoilla astelemista, ei sateen rapisemista ikkunoissa, ei hengissä säilyneen kärpäsen surisemista uutimissa. Se oli melkein toivotonta, mutta ei hyödytöntä hiljaisuutta, sillä noissa kärsivällisyyttä koettelevissa huolissa kehittyi Vernan uusi, kukoistava nuoruus ikäänkuin ulkona olevan kuihtumisen ja sisäisen hävityksen uhalla. Tuosta lapsen umpusta kasvoi nopeasti hyvä, rakastava ja uhrautuva nainen. Hän yksin toivoi silloinkin, kun lääkäri alkoi olla epätoivoissaan. Hän oli levollinen ja iloinen kuin syksyn auringonsäde, keväinen ja lämmin kuin hänen ruusunsa heinäkuussa. Odotellen onnellista päivää, jolloin hän saisi ilahduttaa rakastettua veljeään olemalla hänen vertaisensa, käytti hän jokaisen sairaanhoitajavirkansa vapaahetken laiminlyödyn puhetaidon harjoittamiseen, kirjoituksen oppimiseen ja niiden tietojen hankkimiseen, joita hänellä ei vielä ollut. Tohtori Ekströmer oli hänen taitavana opettajanaan, hänellä olikin nyt kylliksi aikaa, hän oli alkanut tuntea yhä isällisempää ystävyyttä tuota viatonta lasta kohtaan ja vietti suloisimmat hetkensä kotiopettajana talon alakerran salissa, missä vapaasti uskallettiin puhua ääneen ja vielä voitiin laskea leikkiä. Ainoa kohta, joka tohtoria huoletti, oli se, että hänen oppilaansa jäi varsin tietämättömäksi oppineiden kielestä. Luvunlasku, historia ja maantiede olivat valitettavasti ensi aluksi välttämättömimmät; Ciceron, Liviuksen ja Tibulluksen täytyi toistaiseksi pysyä Yöjärven alueen ulkopuolella.
Oli ehditty marraskuun ensi päiviin, kun Rebekka eräänä aamuna pani tapansa mukaan kylmää käärettä pikku Yrjön lyijynraskaan pään ympäri ja viittasi tohtoria tulemaan lähemmäksi vuodetta. Hän meni paikalle ja huomasi kummastuksekseen terävän kohokkeen ihossa vasemman korvan takana. Hän tutki varovaisesti tuota kummallista esinettä, ja kahden minuutin kuluttua hän oli vetänyt esiin pienen, teräväreunaisen raudansälön, joka oli kohonnut päästä. Hän katseli erittäin tarkasti vuorotellen paikkaa ja raudanpalasta, hänen kummastuksensa kasvoi hetki hetkeltä. Rebekka oli huomaavinaan hänen hämmästyvän.
— Mikä on? hän kuiskasi.