— Mikäkö on? tohtori toisti ajatuksissaan ihan tavallisella äänellään.
— Kutsukaa Verna tänne!
— Kuoleeko hän?
— Mitä vielä! Kutsukaa tyttö tänne!
Verna tuli ja odotti niinkuin Rebekkakin henkeään pidätellen hämmästyneenä sanomaa, että kaikki toivo oli lopussa.
— Lapsi — sanoi tohtori Ekströmer irvistäen, minkä tarkoituksena oli salata hänen liikutuksensa, mutta mikä ei kuitenkaan voinut estää hyvin tavattoman ja lääkärin ammatille perin sopimattoman kyynelen vierähtämistä hänen silmänsä kätköstä — lapsi, syleile veljeäsi! Hän on pelastunut!
19. YÖJÄRVI JA SALMELA.
Tohtori Ekströmeristä oli nuoren sotilaan päästä ilmestynyt raudansälö niin merkillinen, että hän kirjoitti siitä syväoppisen kirjoituksen Ruotsin lääkäriseuralle. Hän luuli taudin luonteen johdosta voivansa olettaa sillä olevan kaksinaisen syyn: toisena tykinkuulan aiheuttaman tärähdysvamman, kuula kun kulkien läheltä haavoittuneen vasenta korvaa oli vaikuttanut suurten aivojen halvautumisen, toisena samaan aikaan tapahtuneen kranaatinräjähdyksen, josta hieno sälö oli tunkeutunut pienten aivojen vasempaan osaan ja siellä vaikuttanut tulehduksen, mikä esti paranemisen ja olisi varmasti tuottanut kuoleman, ellei luonnon oma voimakas vastavaikutus olisi sitä poistanut ja lopulta tunkenut sitä esiin ihon läpi. Ehkä on meidän tässä lisääminen, etteivät muut haavalääkärit pitäneet tätä selitystä täysin tyydyttävänä, ja ankarat arvostelut tuottivat kunnon lääkärille paljon päänvaivaa. Herrat virkaveljet olettivat, osoittaen mielipiteissään sellaista itsepäisyyttä, mikä vain monissa syväoppisissa riidoissa on tullut maailmankuuluksi, koko tykinkuulan pelkäksi tarinaksi ja kranaatin sälön ainoaksi hengenvaaralliseksi vammaksi, josta herra tohtori oli valitettavasti niin kauan ollut tietämätön. Ja siitä tekivät vastustajat sen loukkaavan johtopäätöksen, että herra tohtorin hoito olisi kaikkien taiteen sääntöjen mukaan tuottanut kuoleman, ellei äidillinen luonto olisi pelastanut sairasta huolimatta lääkärin menettelystä.
Mitenkä tämä asia oikeastaan oli, ratkaiskoot oppineet. Se vain on varma, että raudansälön poistamisen onnelliset seuraukset alkoivat näkyä nopeammin kuin lääkärikään uskalsi toivoa. Jo samana päivänä oli haavoitetun tila huomattavasti parempi, hän saattoi jo puhua; vähemmässä kuin viikossa hän sai takaisin kuulonsa, lukuunottamatta, että vasen korva pysyi vähän huonokuuloisena. Kohta katosi kiusallinen painostus päästä, ja marraskuun lopulla oli haavoitettu niin parantunut, että hän tahtoi ilmoittautua palvelukseen. Se rohkea päätös raukesi tohtorin jyrkän kiellon tähden; mutta koska oli aikaisin tullut rekikeli ja Ekströmerin täytyi palata palvelukseensa kenttäsairaalaan, päätettiin, että Yrjö Ros virkistyksekseen seuraisi häntä Artjärvelle.
Nuo syksyiset, pimeät marraskuun päivät olivat onnellisia ja valoisia päiviä Yöjärven kartanossa. Toinen sen lemmikeistä elpyi lakastuksesta uuteen elinvoimaan; toinen kehittyi päivä päivältä yhä enemmän ruusujen siskoksi. Molemmat äsken vielä äänettömyyteen ja merkkipuheen varaan tuomitut nuoret saivat sen kaivatun ilon, että saattoivat vapaina olentoina puhella keskenään. Verna ei väsynyt loistelemasta oudolla puhetaidollaan; Yrjö sai ainakin osaksi takaisin entisen iloisuutensa, kun uusi puhuja ei voinut olla hullunkurisesti hairahtumatta sanojen merkityksessä ja lausumisessa. Se puheliaisuus sai yksin Rebekankin liukkaan kielen vaikenemaan, ja kun tohtori säesti latinallaan ja Ramström huilullaan, tuntui Yöjärven äsken vielä äänetön hiljaisuus muuttuneen meluavan lapsijoukon melskeiseksi hälinäksi.
Ne onnelliset, jotka eivät koskaan ole olleet ilman kuuloa ja puhelahjaa, miten vähän he aavistavat niiden kohtaloa, joilta sallimus on sulkenut ympäröivään maailmaan johtavat sielun portit ja juoksevat virrat! Yksinäisinä, mykkinä kulkevat nuo surun lapset elämässään kuin muukalaiset maan päällä. Heidän ympärillään vallitsee iäinen äänettömyys; välinpitämättöminä tai hämmästyneinä he vaeltavat varjojen maailmassa, ja ihmiset käyvät heidän ohitsensa salaperäisinä, käsittämättöminä, tunnottomina. He sulkeutuvat omaan itseensä, heillä ei ole muuta valittavana, mutta kaipaava sielu levittää sylinsä elämää kohden ja luo itselleen haavemaailman, kuvitellessaan kaikkea, mitä he kohtaavat, mutta eivät ymmärrä, aavistavat, mutta eivät käsitä. Näkö-, haju-, maku- ja tunto-aisti ovat uskomattoman tarkat; ne ovat kuin hyönteisten tuntosarvet, joiden avulla mykät haparoiden kulkevat maailmassa, mutta äänestä, sävelistä, puheesta ei heillä ole mitään kokemusta. Franzén on onnitellut kuuroa siitä, että hän välttää maailmassa monen monet hyödyttömät sanat, paljon herjausta, panettelua ja hulluutta. Mutta ah, runoilija on unohtanut, että soiton maailman kieli, vieläpä enemmänkin, äidin, lapsen suloinen ääni, sanomattoman vaihteleva, ilmeikäs tunneasteikko, joka on rakkaan olennon hellässä puhuttelussa, ne eivät koskaan värise kuuron suljetussa korvassa. Ainoastaan pylväänsä päässä seisova hindulainen pyhimys uskaltaa ylistää sitä köyhää onnea, että hän on erotettu muista aivan yksikseen. Rikkaampaa ja inhimillisempää on se onni, että saattaa olla osallisena toisten suruissa ja iloissa, rikkainta kaikista, että voi uhrata itsensä sen puolesta, minkä tietää olevan parasta maailmassa.