Kun taas tuo raudankova, horjumaton muuri häviää pois, oltuaan niin kauan erottamassa hänen ja muiden olemassaoloa, hänessä olevaa aavistusten äänetöntä maailmaa pauhuisesta, ulkoisesta elämästä, joka siihen asti on tuntemattomana kohissut hänen ohitseen sopusointuisine ja epäsointuisine äänineen — mikä herääminen! Vapaana hän lähtee vankilastaan ihmetellen miten hän on voinut elää niin kauan sen ummehtuneessa ilmassa. Vielä kerran hän avaa sylinsä, jota on niin kauan halveksittu; maailma kiertää käsivartensa hänen kaulaansa, ihmiset tunnustavat hänet vertaisekseen. Hän pitää onneaan liian suurena, niinkuin se olisi kaikki kaikessa, vaikka se onkin vain osa hänen kansalaisoikeuksistaan, mitkä hänelle ihmiskunnassa kuuluvat. Hän on kerjäläinen, joka lähti ravittuna armeliaan pöydän äärestä taipaleelle, mutta oli viluissaan, löysi tieltä nutun ja piti itseään rikkaana.
Semmoinen oli uuden tulevaisuuden esirippu, mikä vedettiin pois kahden nuoren silmäin edestä Yöjärven kartanossa. Erotus oli, että orjatar Verna, joka oli muuttunut kevään Vernaksi, oli luonnon lapsi ja uskoi elämään, mutta Yrjö Ros ei enää uskonut siihen. Keskellä leikkivää pilaa hän vaipui toisinaan syviin ajatuksiin. Hän tunsi, ettei hän enää ollut entisen lainen, mutta hän ei tiennyt, minkätähden hän oli muuttunut.
Huomaavainen lääkäri ei ollut hyvillään noista hajamielisistä ajatuksista. Sairaan aivot olivat olleet liian kipeät voidakseen heti päästä säännölliseen toimintaan; täytyi koettaa saada jotakin vaihtelua metsätalon yksitoikkoiseen elämään.
Herrat lähtivät Artjärvelle, Yrjön lapsuuden kotiin Salmelaan. Oli kylmä ja kirkas joulukuinen sunnuntaipäivä. Ihmiset olivat juuri tulleet kirkosta ja hajaantuivat parhaillaan kukin omalle taholleen, muutamat ajaen tai astuen pitkin tietä, toiset kiitäen suksilla järvien jäätä. Päivällispöytä oli taaskin katettuna tuvassa; matkustavaisia pyydettiin istuutumaan ruoalle. Yrjö sai esittää lääkärinsä.
Hän oli maininnut läsnäolijoista kunkin tutulta nimeltään, kunnes huomasi tuntemattoman, näöltään hyvin vanhan miehen, puoleksi herran, puoleksi talonpojan, hyvin kalpein, kuoppaisin silmin, horjuvin askelin ja kuihtuneena käyvän sille paikalle, missä kaarlelainen Posti oli ennen ollut itseoikeutettuna vieraana.
— Missä Posti on? kysyi Yrjö.
— Siellä, missä taistelun vaunut särjetään ja kaikki verinen sota tulessa poltetaan, vastasi valtiopäivämies. Hän lähti kolme viikkoa sitten tapaamaan Kaarle-kuningasta taivaan valtakuntaan.
— Tehkäämme kiväärillä kunniaa! huokasi Yrjö. Viimeiset
Kaarle-kuninkaan aikaiset rivit marssivat talvimajoihin.
— Posti oli jo kauan valmiina lähtemään. Uusi aika oli hänestä liian pehmeä. Hän ei enää löytänyt yhtään rakuunaa, joka olisi jaksanut nostaa hevosensa kivimuurin yli niinkuin hän nuorena ollessaan. Mutta — isäntä jatkoi tyynesti — hänen sijallaan istuu toinen, jota sinä, Yrjö, et tuntene. Hän on vanhin poikani Sundhagen.
— Sundhagen! huudahtivat Yrjö ja tohtori Ekströmer yht'aikaa.