— Tuomas Sundhagen, kuninkaallisen sotalaivaston entinen kapteeniluutnantti. Hän on asunut jo kaksi vuotta talossa, vaikka erityiset asianhaarat ja tauti ovat estäneet häntä ennen näyttäytymästä meidän muiden seurassa.
— Hupaista tutustua teihin, hyvät herrat, uusi vieras sanoi vapisevin äänin. Se ääni kuului kuin rauniosta, mutta gentlemannin rauniosta.
— Tuomas on kärsinyt paljon palveluksessa, jatkoi isä ikäänkuin lieventääkseen tuon elävän kummituksen synnyttämää vaikutusta. — Katsele häntä tarkemmin, Yrjö. Hän oli kerran samanlainen kuin sinä nyt olet. Äiti sanoo sinun olevan sellainen kuin Tuomas oli kolmekymmentä vuotta takaperin.
Yrjöä värisytti ja hän kääntyi valtiopäivämiehen puoleen kysyen uutisia sodasta.
— Mitäpä siitä kuuluisi, vastasi vanhus. Kuningasten kuningas hallitsee maalla ja merellä. Kuolleet haudataan, haavoitetut paranevat, sotamies lepää, talonpoika pui eloansa, laivoja pannaan kuntoon Ruotsinsalmen tappion jälkeen, ruutia tehdään, kanuunoita porataan hankkimaan tulevana vuonna uusia kuolleita ja haavoitettuja. Minä tulin eilen Anjalasta. Siellä puhuttiin kapteeni Mörkistä.
— Mitä hänestä?
— Toissapäivän edellisenä yönä vartija huomasi Anjalan kartanon luona miehen, joka tahtoi hiipiä tänne Venäjän puolelta. Kyllä pitääkin olla Mörk, lähteäkseen tähän vuoden aikaan ratsastamaan yöllä joen jäätä kosken alapuolelta.
— Mitä sanotte?
— Vartija ampui ja tapasi miestä jalkaan. Sekin oli tarpeetonta. Jää petti, virta vei hevosen ja miehen. Eilisaamuna löydettiin molemmat avonaisesta virrasta Muhniemen luota.
— Kapteeni Mörkkö se oli?