— Niin, kapteeni Mörk. Mitä hänellä oli täällä tekemistä? Olihan hän turvassa; kuninkaan viskaaleilla ei ole mitään valtaa Venäjän puolella.
Yrjö ja tohtori katsahtivat toisiinsa. He ymmärsivät, minkätähden onneton kapteeni oli joutunut surman suuhun. Hän ei ollut voinut vastustaa tytärtään kohtaan tuntemaansa kaipausta, tytärtään, jota hän oli kohdellut niin julmasti, mutta jota hän kuitenkin rakasti mitä itsekkäimmällä isän rakkaudella. Häntä nähdäkseen hän oli uhrannut henkensä.
Talonväen arvaillessa minkä mitäkin tästä kummallisesta tapauksesta tuli tupa vähitellen täyteen kyläläisiä. Lääkäri oli saapunut taloon; mikäpä oli luonnollisempaa kuin että kaikki vanhat ja uudet kivut tahtoivat käyttää hyväkseen sitä harvinaista tilaisuutta näyttääkseen itseään kaikessa merkillisyydessään? Ja kipuja, kuten tiedetään, ei vaivaa mikään tarpeeton arkuus. Tohtori Ekströmer sai kylliksi tekemistä parkuvista lapsista, kielevistä äideistä ja vanhuudenheikoista ukoista, jotka täysin luottavina odottivat hänen tekevän heidät uudestaan nuoriksi. Eikä hän ollutkaan auttamatta, tuo kuuluisa tohtori. Hän ei ylvästellyt kultarasiastaan eikä kahden tiedekunnan kiitoslauseista noiden alhaisten ja köyhien sairasten parissa. Hän ajoi vain puolet joukosta kohteliaasti ulos ovesta ja valitsi jäljelle jääviksi kaikki, jotka saattoi parantaa kuppaamalla, suoneniskulla, mikstuura simpleksillä, essentia dulciksella, riianbalsamilla tai Janinen laastarilla, jota oli pidettävä korvan takana. Saatuaan sen kaiken välttävästi käsistään hän näki Helkan kärsivällisesti odottaen seisovan hänen tuolinsa takana.
— No? kysyi tohtori ottaen häntä leikillä kiinni leuasta. — Enpä toki luule noiden kirkasten helmihammasten tekevän suurta kiusaa. Vai sydämensyttökö vikana? Luuletko minua niin viisaaksi, että minä voisin loihtia sen pojan sinua rakastamaan, jonka mieluimmin tahtoisit omaksesi?
— En — vastasi tyttö pudistaen tummakiharaista päätään — minä olisin kysynyt teiltä, tohtori, miten on hänen laitansa, joka asuu tuolla ullakkokamarissa. Hän ei ole terve.
— Kuka asuu sitten tuolla ullakkokamarissa?
— Hän. Tiedättehän sen, tohtori. Minun isäni.
— Etkö sinä sitten olekaan talon tytär … Matias Salmelan tytär?
— Minä luulin isoisän sanoneen teille kaikki. Ei nyt ole enää mitään vaaraa, kun musta kapteeni on kuollut.
— Rakas lapsi, minä en ymmärrä sanaakaan. Mitä sinuun koskee kapteeni
Mörkin kuolema? Oliko hän paha sinua kohtaan?