— Minuako? Ah… Ei, vaan isää kohtaan. Kun isä palasi takaisin kaksi vuotta takaperin, teetti isoisä ullakkokamarin. Ei kenenkään pitänyt saada tietää isän olevan täällä. Musta kapteeni olisi ampunut hänet kuoliaaksi.
— Maltahan … minä alan ymmärtää. Helka … niin se oli. Isoisäsi otti sinut Tukholmasta pikku tyttönä. Tuomas Sundhagenko sinun isäsi on?
— Kas niin, tiesittehän sen kuitenkin. Tietysti minä olen hänen lapsensa, ja isoisä sanoo, että minä saan käydä neitien koulua papin luona. Mutta isä on usein kipeä. Olkaa hyvä ja määrätkää hänelle hyviä rohtoja!
— Minä koetan huomenna. Consilia fovet nox … se merkitsee, että sinun pitää tänä iltana ensiksi pyörähtää kolme kertaa ympäri myötäpäivään, sitten pitää koettaa olla vaiti kaksikymmentä minuuttia, senjälkeen sukia ruskeat hiuksesi niin, että puolet tulee idän ja puolet lännen puolelle päätä; ja viimeksi pitää sinun uneksia hänestä, jota rakastat. Se on hyvin tärkeätä parannuskeinon onnistumista varten.
Tyttö katsoi tohtoria kummastellen ja juoksi sitten tiehensä heleästi nauraen.
Tohtori Ekströmer kävi neuvottelemaan sen ainoan oppineen tiedekunnan kanssa, mikä oli läsnä: itsensä kanssa. Mitä oli tehtävä? Mitä oli ilmaistava ja mitä salattava?
Ekströmerin ei ollut onnistunut löytää sielua anatomiasalista, mutta hän oli tutkinut sen säikeitä elävissä olennoissa ja tehnyt tutkimuksistaan johtopäätöksen, että kuten voi olla olemassa surua synnyttävää tietoa, voi myöskin olla onnellista tietämättömyyttä.
Matkustajille annettiin yhteiseksi makuuhuoneeksi talon vierashuone, niin että he saivat häiritsemättä puhella päivän tapauksista — noista kahdesta verivihollisesta, joista toinen oli aivan äkkiarvaamatta tullut näkyviin, kun toinen yhtä odottamatta hävisi ihmisten ilmoilta. Kapteeni Mörkin kuolema oli muuttanut kaikki. Eikö Yrjön nyt pitänyt ilmoittaa sukuperäänsä? Eikö hänen pitänyt täyttää pojan velvollisuutta ja haudata isänsä? Eikö hänen pitänyt ruveta sisarensa oikeuksien luonnolliseksi valvojaksi? Ja vihdoin, eikö hänen pitänyt ottaa haltuunsa epäilyksen alaista Yöjärven perintöä, jonka syystä kyllä pelättiin olevan menetetyn kruunulle?
— Ja kaikki miehen tähden, joka ei ollenkaan koske häntä! nurisi
Ekströmer itsekseen.
— Yrjö — tohtori sanoi seuraavana aamuna — minä olen miettinyt asiaa. Sinä olet minun potilaani etkä vielä ole läheskään parantunut. Minä en voi sallia sinun sekaantuvan sotkuisiin asioihin enkä vilustuvan hautajaispuuhissa tähän vuoden aikaan. Pysy toistaiseksi Yrjö Rosina, ja minä lupaan että koetan pelastaa Vernalle Yöjärven. Minä todistan virkavalallani, että kapteeni oli hullu.