— Määrätkää mulle latinaks': ain' nuorten kanssa ilakoida, rakastaa, laulaa, karkeloida, niin jään mä teille potilaaks'.
Mut reseptit, nuo annetut, jos multa liekin sammuttaisi, niin herra tohtor' oppinut myös oitis matkapassin saisi!
— No, mitä rakas tohtori, siihen vastaatte? Eikö se ole oikea terveen järjen arvostelu lääkintätaidosta?
— Verraton, armollinen rouva, ainakin neljänteentoista nuhaan asti.
— Emme häiritse enää kauemmin luutnanttia oppineilla riitakysymyksillämme. Joko mietitte uusia valloituksia eilisten voittojenne jälkeen? Antakaa anteeksi, minä en ole unohtanut toista taistelutannerta; minä toivon majesteetille ja isänmaalle monta niin urhoollista käsivartta kuin teidän on, hyvä luutnantti… Stegenbergin haava on luultavasti jo parantunut?
— Toivottavasti.
— Hyvä. On hullutuksia, joita ei sovi ankarasti arvostella, enkä minä tässä erikoistapauksessa aio esittää ammuntarangaistusta. Kuitenkin on vielä ratkaisematta, kuka oikeastaan on saava Cecilen hansikkaan.
— Oi, te olette julma, armollinen rouva! Enkö minä sen hyväksi pannut alttiiksi henkeäni?
— Panitte kyllä. Mutta panihan Stegenbergkin. Ei siinä kyllin, hyvä herra, että osoitetaan rohkeutta; täytyy myöskin osata olla uskollinen.
— Ai, ai, keskeytti tohtori, te olette mennyttä miestä.