— Mennyttä miestäkö? Miksi te luulettekaan minua? Tahdotteko, armollinen rouva, koetella minua?
— Ehkä. Mutta saammehan vielä jonkin aikaa pitää teidät Loviisassa?
— Minä olen täällä osoittamassa teidän armollenne kunnioitustani ja sanomassa jäähyväisiä. Kello neljä iltapäivällä satuloidaan hevoseni; minut on komennettu tarkastamaan Artjärvelle äsken kokoontuneita rekryyttejä.
— Lähdettekö yksin? Tiet eivät ole turvallisia.
— Lähden vanhan ystäväni kornetti Peuran kanssa. Kaikki rakuunamme ovat palvelustoimissa.
— Hyvä luutnantti — virkkoi kenraalitar, suoden lämpimän katseen kauniista silmistään — minä toivotan teille onnea matkalle ja tervetuloa takaisin, niin pian kuin virkatoimiltanne pääsette. Mihin hyvänsä teitä käytetäänkin, olette te aina kunnialla täyttävä velvollisuutenne. Mutta te olette nuori, ja sentähden on teille anteeksiannettava, että rakastatte seikkailuja. Minä pyydän, säästäkää henkeänne, joka voi tulla kuninkaallenne hyödylliseksi; älkää enää antautuko kaksintaisteluun kauniiden naisten hansikkaista. Jos sen sijaan löytäisitte metsästä lumotun linnan, tapaisitte jättiläisen, tappaisitte lohikäärmeen ja vapauttaisitte kauniin, vangitun prinsessan, no niin, silloin nimitän minä teidät urhoolliseksi ritarikseni Pyhäksi Yrjänäksi, ja silloin…
— Silloin on neiti Cecilen hansikas minun.
— Niin, silloin on Cecilen hansikas teidän, kuitenkin vain sillä ehdolla, että luovutte vapautetun prinsessan sydämestä ja kädestä ja pysytte edelliselle mielitietyllenne uskollisena kolme viikkoa.
— Liian pitkä aika, siinä on kaksi ja puoli viikkoa liikaa! nauroi tohtori.
— Ah, armollinen' rouva, miksette määrännyt kolmea kuukautta … kolmea vuotta … koko elämääni?