"Mutta, isä kulta, ethän sinä osaa tervehtiä etkä niiata etkä mitään uusimman muodin mukaan. Tahtoisitko sinä, että minä, kun kerran pääsen maailmaan sivistyneiden ihmisten joukkoon, käyttäytyisin kuin mikäkin maalaistytön tyllykkä, niin että ihmiset saisivat sanoa: 'katsokaas oikeaa maalaista pyhää yksinkertaisuutta! Hänpä vasta on saanut kasvatuksen!'"
Ja päätökseksi tuli, että Lystrup heitti kärsimättömänä päätänsä, joka merkitsi samaa kuin: "jo riittää!" Ei, oikeastaan se loppui niin, että pieni, pehmeä käsivarsi kiertäytyi vanhan, harmaan koulumestaripään ympäri ja lämmin huulipari painoi kevyen suudelman ryppyisille huulille.
Vihdoin koitti ensimäinen harjoitusilta. Nuoret kokoontuivat majatalon tanssisaliin ja asettuivat istumaan muutamille pitkille, höyläämättömille lankuille, joita oli asetettu pitkin seiniä kolmijalkaisten jakkarain varaan. Se oli juhlallinen hetki. Puhuttiin kuiskaten ja vilkuiltiin erästä huoneen nurkkaa kohti, johon oli ripustettu muutamia peittoja. Se oli herra Sundströmin yksityisosasto. Emma ja hänen ystävänsä Ellen istuivat vastapäisessä nurkassa. He kuiskailivat ahkerasti keskenään ja vilkaisivat uteliaina oveen, joka kerta kuin joku uusi tulokas astui sisälle. "Tuossa hän sittenkin on!" lausui Emma äkkiä ja pukkasi kyynäspäällään ystäväänsä. Outo väristys pudistutti Elleniä ja hän sävähti hehkuvan punaiseksi.
"Hys! hys! hän voi kuulla!"
Ei, kuullut hän ei, mutta hän näki, näki kyynäspään liikkeen ja toisiinsa nojautuvat, kuiskailevat päät. Miksi hän ei jäänytkin tulematta, vaikka hän vielä hetki sitten oli ollut siitä niin varma! Siinä istui Emma ja nauroi hänelle. Rr—r—r! hän puri piipunluuta niin, että ratisi.
Aikaa aseman perinpohjaiseen punnitsemiseen ei jäänyt. Samassa kuin Knuut astui puolipimeään, kosteaan, oluelta löyhkävään huoneesen, tulla lylleröitsi näet pieni, pyöreävatsainen, vääräsuinen mies suoraan häntä vastaan. Miehellä oli pää sileäksi kammattu, posket pöhöttyneet, lyhyen parransängen peittämät, nenä punertava ja hieman ylöspäin vääntynyt. "Ah, iltaa, iltaa, ystäväni!" lausui tulija kiireisellä ja käheällä naurunsekaisella äänellä, joka paljon muistutti sitä ääntä, mikä syntyy, kun sertinkipalasta rikki reväistään. Se oli talon isäntä, kapakoitsija — eli, niinkuin hän mieluimmin tahtoi sanottavan, ravintoloitsija — Charles Julius Besser.
"Iltaa, iltaa! Tervetultua, ystävät! Saas nähdä, miten paljon hauskuutta tämä toimenpide meille tuottaa. Olkaa hyvä ja istukaa!… Niin, minunhan piti tuoda olutta, Peddersen!"
Samassa hän lylleröitsi ulos ovesta huitoen ilmaa lyheillä, pyöreillä käsivarsillaan, jotka tavattomasti muistuttivat valaan eviä. Knuut istuutui ja alkoi puhella parin muun pojan kanssa. Juhlallinen hiljaisuus oli muuttunut vilkkaaksi, iloiseksi sorinaksi, joka silloin tällöin, kun joku pojista päästi sattuvan sukkeluuden, puhkesi äänekkääksi nauruksi. Isäntä palasi takaisin olutpulloineen. Vaihdettuaan pari sanaa sen tilaajan, vanhan, juopon eläinlääkärin kanssa, joka istui ravintolassa säännöllisesti joka tilaisuudessa, kääntyi hän ihastunein katsein äsken mainitsemiimme tyttöihin.
"He, he! Kuinka voivat arvoisat naiset? Hyvin, toivoakseni… Valaistus ei, ikävä kyllä, ole oikein hyvä tänä iltana", lisäsi hän valittavalla äänellä ja näppäsi karstan kaihomielisestä talikynttilästä, joka tuikutti viereisellä ikkunalla.
"Ei haittaisi, vaikka olisi 'parempi'" [saksalainen nimi "Besser" on suomeksi "parempi". Suom.], lausui Emma puoliääneen ja pukkasi Elleniä kylkeen.