"Mitä nyt?" ärähti Lystrup.
"Voi, tuolla Knuutilla on aina niin lystikkäitä kujeita!"
Kujeita! Hyvä Jumala, mitä hän keksitkään!
"Emma, Emma! Muista, että sinä olet jo yhdeksännellätoista ja liian vanha moisiin lapsellisuuksiin", torui Lystrup, joka kyllä tiesi, kuka kujeili.
Knuut meni lakikirjoilleen. Nolona, ärtyneenä, hämmentyneenä, rakastuneena riensi hän koulun rappuja Jas, puristi lakikirjaa ruumistaan vasten ja tuiotti alaspäin, aivan kuin olisi tahtonut katseellaan kyntää vakoja kovaan tiehen.
Knuutin koti oli kylän pohjoiskulmassa. Se oli vanha perintötila, joka hänen isänsä kuoltua oli melkoisen velkataakan rasittamana jäänyt hänen vanhimmalle sisarellensa ja tämän miehelle, Frans Larsenille. Knuut, jonka iso-isä oli ollut vanhaa merimiessukua ja jonka suonissa vielä virtasi viikinkiverta, oli tulinen luonteeltaan, eikä voinut oikein tulla toimeen raskasmielisen, ärtyisän lankonsa kanssa. Monesti oli hän ajatellut lähteä pois kotoa. Jo pikkupoikana hän oli oppinut soittamaan viulua, mutta hyvissä varoissa kun oli, ei hän tarvinnut käyttää taitoansa minään tulolähteenä. Viime aikoina oli hänessä herännyt palava lukuhalu, jonka tyydyttämiseksi hän lainasi kirjoja kaikkialta. Ainoastaan sen takia hän — luonnollisesti — kävi myös koululla. Mitäpä hänellä olisi ollut tekemistä tuon ruskeasilmäisen, kahdeksantoistavuotiaan tyttöveitikan kanssa! Eikö hän alituisesti nauranut hänelle, pistellyt ja ärsyttänyt häntä niin, että hän oli harmista pakahtua!
Nyt alkaisivat tanssiharjoitukset majatalossa, mutta hänpä vaan pitäisi nokkansa poikessa sieltä. Hyppiköön muiden poikien kanssa, jos häntä haluttaa!
Ei kulunut kauvan, ennenkuin tanssikoulu todellakin oli käymässä, ja Emma oli harjoituksissa mukana. "Siitä ei tule mitään, tyttöseni!" oli Lystrup sanonut; mutta Emma tiesi, miten vanhuksen kanssa oli meneteltävä.
"Isä kulta, näethän sinä itse, miten kurjasti minä könkkäsen tanssiessani. Ihmiset ihan nauravat minun tanssilleni, mutta kuinka voisin osata paremmin? Minähän en milloinkaan ole saanut kunnollista opetusta. En edes osaa oiva tavalla astua lattian poikki — katsos, minä asetan aina varpaat sisäänpäin — näin… Ja sitten minä pyöritän niin rumasti lantioitani. Tiedän sen hyvin itsekin, mutta en voi sille mitään, en todellakaan mitään. Se mahtanee näyttää hirveältä! Muistathan, kuinka Frits-serkku viime kesänä nauroi minulle, kun minä kävellä löntystin kuin lehmä… Isä kulta, minä tarvitsen välttämättä opastusta!"
"Opastusta — häh! Minä sinut kyllä opastan, tyttöseni!"