Tanssiharjoituksista ei muutoin ole paljoa kertomista. Pian näyttäytyi, että oiva tanssimestari, joka oikeastaan oli vaan kuljeksiva räätälinsälli, ei ollut juuri enemmän perillä taiteessansa kuin hänen oppilaansakaan. Hänen etevämmyytensä haihtui sitä mukaa kuin nuoret miehet saivat silmänsä auki asian oikealle laidalle. Eikä kestänyt monta iltaa, ennenkuin nuoret — huolien viisi tieteen ja taiteen määräyksistä — hiessä otsin ja sydämmen pohjasta karkelivat omia rörbyläisiä valssejaan ja jenkkojaan. Ja herra balettimestari sai aina sivumennen muutaman hyvää tarkoittavan töykkäyksen, niin että hän suinpäin lensi omaan osastoonsa. Tyytymättömyyttä ei toki tunnettu vähintäkään puolin, ei toisin. Nuoret pitivät hauskaa kahdesti viikossa ja herra Sundström näytti olevan iloisin iloisten joukossa. Toisethan maksoivat hauskuuden, hän eli pulskasti, huvittelihe parhaan kykynsä mukaan ja oli erittäin kiitollinen siitä, että häntä suvaittiin "harjoituksissa". Herra Sundström oli erityisesti iskenyt silmänsä Emmaan. "Armas tyttöseni", oli hänellä tapana nimittää häntä. Mutta Emma palkitsi hänen huomaavaisuuttansa mitä suurimmalla kiittämättömyydellä. Jouduttuaan pari kertaa koskettamaan hänen tahmaisia takinhihojansa ja hengittämään hänen kiiltävien kiharoidensa tuoksua valtasi hänet sellainen inho, että kylmän väreet karmivat hänen selkäpiitänsä joka kerran, kun tanssimestari läheni häntä. Useasti hän silloin pakeni Knuutin luo, ikäänkuin hän olisi etsinyt turvaa hänen läheisyydestään. Knuut oli sanomattoman onnellinen siitä Emman osoittamasta luottamuksesta. Tosin saattoi tyttö vielä ärsyttääkin häntä vanhaan tapaansa, mutta toisin ajoin oli hän hyvin herttainen. Tanssin tuottama hauskuus oli omiansa saattamaan heidän mielensä herkiksi ja lähentämään heitä toinen toisiinsa. Usein istuivat he kauvan yhdessä ja puhelivat keskenänsä hengästyksissään ja hikisinä. Kun herra Sundström silloin lähestyi heitä varpaisillansa, huulet mitä suloisimmassa hymyssä ja käsivarret puoleksi ojennettuina, vetäytyi Emma kauhun valtaamana aivan Knuuttiin kiinni ja kuiskasi: "voi, tuossa hän on taas!" Pian ponnahti Knuut seisoalleen ja pyöri seuraavassa tuokiossa tytön kanssa lattialla halveksitun kavaljeerin sanomattomaksi harmiksi. Ei kukaan kummeksinut sitä, että Knuut ja Emma hakivat näin toistensa seuraa. Tuntui siltä, kuin nuo kaksi kuuluisivat toisilleen. Mutta eräät viattomat, lapselliset silmät, kosteat, surumieliset tytönsilmät seurasivat heitä sekä tanssin aikana että heidän kuiskutellessansa keskenään nurkassa. "Minusta näyttää, ikäänkuin sinulla ei olisi oikein hauska, Ellen," sanoi Knuut joskus. "Minullako? Minulla on hyvin hauska", vastasi silloin tyttö — vavahtelevin huulin.
Tanssiharjoitukset saivat odottamattoman lopun. Eräänä iltana heittäysi herra Sundström hävyttömäksi ja koetti tyrkätä Knuutin tanssissa kumoon. Silloin tulinen nuorukainen tarttui rauhanhäiritsijää kaulukseen, väänsi hänet melkein kaksinkerroin ja viskasi avoimesta ovesta ulos. Se ei ollut viisas teko, sillä se oli sama kuin kaiken hauskuuden loppu. Seuraavana päivänä katosi herra Sundström — oppijakso oli päättynyt.
"Mitätön mies!" sanoi Besser. "Yksinkertainen ihminen! Ei vähääkään intelligenssiä!"
Mutta Knuutissa oli sinä aikana herännyt joukko valoisia toiveita. Kun hän viimeisenä iltana saattoi Emmaa kotiin, rohkeni hän puristaa hänen kättänsä ja lausua:
"Kiitos tanssista, Emma!"
"Kiitos itsellesi, Knuut!" vastasi Emma tavallista lämpöisemmin. "Ikävää, että se loppui näin pian. Nyt kulunee monta aikaa, ennenkuin…"
"Ennenkuin mitä?"
"Oh, ei juuri mitään, minä arvelin vaan… hm! Joko olet kohta lukenut viimeksi lainaamasi kirjan?"
Knuut tajusi silmänräpäyksessä sen hienon ajatuksen käänteen, joka ilmeni Emman sekavissa lauseissa, ja lämmin väristys pudistutti häntä. "Hm!" Hän lähestyi tyttöä askeleen. Huulet alkoivat liikkua. Hän oli ojentamaisillaan uudelleen kätensä ja aikoi sanoa jotakin. Mutta vielä ei päässyt sanaakaan hänen huuliltansa, vielä kätkivät pelkuruus ja ujous sen syvälle hänen rintaansa. Emmakin seisoi äänetönnä ja kaiveli kenkänsä kärjellä muuatta pientä käytäväkuoppaa, joka oli hienon jääkalvon peittämä. Knuut ryvästeli ja selvitti kurkkuaan, kierti piippunsa varren tiukempaan, kaiveli tulitikkulaatikkoa taskustaan, pudisteli sitä ja pani sen sitten toiseen taskuunsa. Miten hartaasti kumpikin toivoi, että toinen olisi sanonut jotain, mitä hyvänsä, tai että olisi sattunut kulkemaan ohitse joku, jolle olisi voinut lausua hyvää iltaa, tai että edes joku koira olisi lähistössä haukahtanut! Miten äärettömän tuhmalta, miten nololta ja kiusalliselta tuntui sellainen äänettömyys! Miksi ei toinen saattanutkin sanoa jotain!
"On aika kylmä", sai Emma vihdoin lausuneeksi.